Rikoksen suunnittelua vai (mieli)vallan vahvistamista?

Median mukaan kansalaiset ovat kilvan huutamassa rikoksen suunnittelusta rangaistavaa. Kansalaiset ovat median mukaan sitä mieltä, että ihmistä pitäisi kyetä kontrolloimaan ja rankaisemaan sen perusteella, mitä...:

1. kuka tahansa on 
2. ehkä 
3. jonkun toisen mielestä 
4. tulevaisuudessa 

...tekemässä. Ja onhan kansa varmasti oikeassa, kun uutisissa näin kerrotaan. En usko tuon kansan olevan kuitenkaan Suomen kansa.

YLE-uutiset kertoo varsin selväsanaisesti, mistä on kyse, kun rikoksen suunnittelu halutaan rikokseksi.

"Viranomaisten olisi helpompaa ottaa kiinni rikollisia..."

Ja onhan se helppoa, kun ei tarvita enää todisteita itse rikoksesta! Mitäköhän tästä seuraa kun omastakin varastosta löytyy sorkkarauta, puukkoja ja varmasti ylimääräisiä kirveitä. Tylsänäkin kätevä lyömäase. Kaikki tietävät, että en pidä verottajasta ja silti olen joutunut tiedustella internetistä senkin toimiston käyntiosoitetta viime aikoina. Nettiliikenteestähän sen kätevästi huomaa. Tarkempi seuraaja on pannut merkille myös viime aikoina toistuvan ajeluni sielläpäin - jonka tietenkin olen naamioinut opiskelujeni varjolla kirjastossa käynniksi. Kyllä tässä alkaa olla kaikki palat jo koossa. 

Ja jos nyt ei sitten se verotoimisto, niin ehkä se kirjastonhoitaja. Sitä paitsi, todellinen syy turvallisuusalan opintoihini onkin itse asiassa vaan sisäpiiritiedon hankinnan yritys! Niinpä. Ja vähän kun lakia vielä parantelee, voisi painotusta kohtaan neljä vahvistaa ja pidättää tulevat rikolliset jo ennen päiväkotiin menoa - eivät sitten terrorisoisi siellä tulevia kunnon kansalaisia.

Lait pitäisi miettiä siten, että niitä joudutaan soveltamaan myös epävarmoina aikoina. Tällaiset lait ovat käteviä rauhan ja yhteisymmärryksen vallitessa yhteiskunnassa, mutta näin ei ole välttämättä aina. Erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tällainen laki on vain viranomaisvallan ja väkivaltamonopolin vahvistamista - sen eduksi, joka milloinkin edellämainitun vallan käyttämisestä päättää. Katsotaan... Mitähän me sitten Sinun varallesi keksimmekään...

Erilainen perhe ei ole vääränlainen perhe

Markus Myllymäki kirjoitti Pohjalaisen (327, 2.12.2011) mielipidepalstalla otsikolla "Heterotekopyhyttä adoptio-oikeudesta". Kirjoitus pohtii, että onko muualla kuin biologisten vanhempiensa luona asuvat 17 000 lasta jo riittävä todiste siitä, että yksinomaan olemalla hetero, ei elämässä aina mene kaikki niinkuin suunnittelee. Ja niinhän se tietenkin on. Heteroilla, homoilla, vasemmistolaisilla, kokoomuslaisilla, kristityillä, hinduilla, taiteilijoilla, tehdastyöläisillä ja yritysjohtajilla on kaikilla samat ongelmat. Mikään uskonto, poliittinen mielipide tai yhteiskunnallinen asema ei ole sen tae, että perhe-elämä aina onnistuu. Ja varmaan juuri siksi, että perheissä ei elä aatteita tai ismejä, vaan ihmisiä.

Sijaisisänä tätä perheen mallia on tullut pohdittua paljonkin tässä matkan varrella. Lähtökohtana pidän edelleen lapsen etua ja oikeutta turvalliseen ympäristöön, turvallisiin aikuiskontakteihin ja huolenpitoon. Mutta on syytä muistaa myös, että lapsen sijoitus perheen ulkopuolelle ei ole biologisille vanhemmille rangaistus. Se ei ole osoitus kenenkään oikeammasta näkemyksestä, saati väärästä aatteesta. Se on tukimuoto, joka antaa lapselle ja vanhemmille aikaa ja mahdollisuuksia purkaa ongelmia. Ongelmia, jotka aina johtuvat ihan muusta kuin edellämainituista aatteen tai uskon asioista. Lapsi ei välitä hänen turvallisen aikuisensa, vanhempansa, suuntautumisesta millään elämän alueella. Tärkeää on tuki, huolenpito ja rakkaus, jota lapsi huolenpitäjiltään saa.

Biologisten vanhempien suhde lapsiinsa ei katkea, kun lapsi sijoitetaan perheen ulkopuolelle. He ovat mukana lapsen elämässä aina siitäkin eteenpäin. Tietenkin hiukan eri roolissa, mutta tavoitteena voi olla esimerkiksi lapsen paluu alkuperäiseen perheeseen, kun lapsella ja vanhemmilla on siihen riittävät valmiudet. Mutta aivan kuin ei lapsen sijoituksen syynä ole vanhempien seksuaalinen, uskonnollinen tai poliittinen suuntautuminen, ei sillä saa olla merkitystä sijaisperhettäkään valitessa. Päinvastoin, biologisilla vanhemmilla pitää olla mahdollisuus esittää toiveita siitä, millaisiin arvoihin he toivovat lapsensa kasvua ja kehitystä tuettavan. Ja siksi myös sijaisperheitä pitää olla erilaisia.

Perheen pitäisi olla turvallinen ympäristö, jossa lapsen on mahdollista täyttää perustarpeensa ja saada osakseen rakkautta ja tukea kasvua ja kehitystä varten. Riippumatta aikuisten tai lasten lukumäärästä, sukupuolesta, uskontunnustuksesta tai sen puutteesta saati puoluekirjasta. Meidän toiveena on kasvattaa lapsia - ei tietynlaisia tai tiettyyn muottiin sopivia lapsia. Vaan lapsia, jotka ovat joskus aikuisia ja miettivät näitä asioita siitä, mihin me heidät jätimme. Toivottavasti avoimemmin, ennakkoluulottomammin ja suvaitsevammin kuin me.

Vapaa-aika, työ, elämä... ja hyvästit roolipeleille

Kuulun siihen sukupolveen, jolle roolipelaajaksi tunnustautuminen julkisesti on tavallaan verrattavissa moneen muunkinlaiseen "kaapista tulemiseen." Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun sen julkisesti teen ja täytyy sanoa, että ei tässä enää sitä ensi tunnustuksen hehkua olekaan. Olkoot siis viimeinen kerta. Noh, itse asiaan...

Tapasin pitkästä aikaa erästä tuttavaani ja jossain sivulauseessa tuli mainittua monenlaisen vapaa-ajan vieton lomassa roolipelit. Vaikka asia keskustelussa oli ohi yhtä nopeasti kuin sanan lausuu, jäi se kuitenkin mieleeni. Ehkä samasta syystä kuin edelleen ostan Kingin kirjoja, vaikka en niitä lue tai miksi edelleen säilytän Suicidal Tendenciesin erästä C-kasettia, vaikkei se ehkä ole edes kuuntelukelpoinen. Siksi, koska roolipelit olivat joskus erittäin merkittävä juttu minulle. Mutta yhtäkkiä tajusin, että olen elänyt vuosia edes kaipaamatta koko asiaa. Siis en oikeasti edes tiedä, onko World of Darknessin maailmanloppu jo tullut! Eikä minulla ole edes viimeisimpiä kirjoja, vaikka Kingin osalta voisin tarkistaa asiat hyllystä, koska vaan haluaisin.

En ehkä osaisi enää pelata roolipelejä. Eikä se johdu siitä, että mielikuvitukseni olisi tylsistynyt. Päin vastoin, pari pientä satuikäistä lasta, vauhdikas elämä ja levoton mieleni on ehkä jopa kiihdyttänyt sitä. Mutta varmaankaan siksi en osaisi, koska en usko saavani siitä enää sitä "adrenaline rushia" - kiihtymystä ja innostusta - kuin mitä roolipelit joskus tarjosivat. Olen melko intohimoinen ja roolipelit ovat tarjonneet reitin tuntea intohimoa, romantiikkaa, kiihtymistä ja jännitystä jonkin itse luodun asian eteen. Fiktiivisen, mutta minun oman. Mutta edes ajatus ei enää tunnu houkuttelevalta, koska se olisi kuin...

...halpa todellisuuden kopio. Ymmärsin oikeastaan vasta tänään, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen vuosia kerännyt turhautumista, vihaa ja epätoivoa työelämässä toisten maaleihin taistellessa. Olen aina tuhlannut intohimoa, omistautunut ja elänyt niiden asioiden puolesta, joiden eteen olen työskennellyt. Turhautuminen, pettymykset, viha ja epätoivo seuraa, kun huomaa, etteivät ne maalit olekaan sitä, mikä olisi minua. Tämä ehkä suurimpana motivaattorina heitin reilut pari vuotta sitten hyvästit vakaalle palkkatulolle - vielä ihan mukavalle sellaiselle - riskeerasin uunituoreen asuntolainan, perheeni hyvinvoinnin ja lähdin sekä opiskelemaan, että yrittäjäksi. Se kyyti on ollut melko rajua. Ei vain käytännön ongelmineen, rahansäästökuureineen ja pelkojen ja stressin kanssa, vaan myös oman sisäisen maailman kanssa. Sitä myöten tietenkin myös ihmissuhteiden, etenkin läheisten kanssa, on joutunut asemoimaan itsensä uudelleen. Koska en enää tunnista sitä minää, joka olin. Roolit ovat poissa ja jotain, johon en vielä itsekään ole tutustunut, on syntynyt.

Nyt teen mitä haluan, mistä nautin ja sillä on välillä kova hinta. Eikä sillä tosiaankaan vielä tienaa, koska ei kahdessa vuodessa mitään pysyvää ehdi kukaan saavuttaa. Rajua se on siksi, että kun pelinjohtaja kysyy, että laitetaanko tosiaan kaikki panokset tähän ruutuun, niin ne myös ovat siinä. Kaikki. Todellisuudessa. Tässä ja nyt.

Ei enää koskaan roolipelejä.

Vaasalaiskokit oppiin Seinäjoelle?

Pohjalainen kirjoittaa 7.11 Vaasan ruokapalveluista. Ruokapalvelujohtaja Päivi Saukkoranta kertoo, että kasvisruoka saa monet kääntymään jo ovelta pois ja lapset jäävät nälkäisiksi. Itse en ole mikään tiukan linjan kasvissyöjä, mutta eilinen ruokailu Seinäjoen ISS:n ruokalassa Framilla aiheutti työtä myös aivoille. Jouduin nimittäin kehittelemään suunnitelman, jolla saisin - tietysti luvattoman - santsiannoksen kesäkurpitsa-kasvispataa joka vei kyllä kielen mennessään. En kerro onnistuinko suunnitelmassa, mutta aivan erinomaisen makuinen pata. Vaiva oli kyllä sen arvoista ;)

Herääkin kysymys, että onko Vaasan ruokapalveluilla ammattitaidottomat kokit, kun esimerkiksi kyseisen ISS:n ruokalassa kasvisruoka on päivästä toiseen hyvän makuista? En oikein usko - enemmänkin epäilen, että ihmisillä on vielä hiukan vanhentuneet näkemykset siitä, millaista kasvisruoka on. Sitä kun ei aina ole osattu tehdä. Eikä joka paikassa vieläkään. Lihalla ja rasvalla on helppo korjata puutteellinen osaaminen makuelämyksen luomisessa. Päivi lausahdus kuvastaa tuota vanhaa ennakkoluuloa ja sitä, miten sitkeässä se elää. Samalla hän kyllä ikävästi vahvistaa tätä ennakkoluuloa ja uskonpa, että kirjoituksen luettuaan moni, joka ei ole hyvää kasvisruokaa maistanut, ei halua sitä kokeilla huomennakaan.

Toivon, että kyse on vain ennakkoluulosta - vaikka en tiedä miten reagoisin, jos nyt jutun lukemisen jälkeen joutuisin syömään Vaasan ruokapalveluiden ruokalaan... Niin, ikävä kyllä Päivi tuli tietämättään herättäneensä myös toisenlaisen mielikuvan, joka liittyy organisaationa Vaasan ruokapalveluiden ammattitaitoon, osaamiseen ja laatuun. On nimittäin jo paljon ihmisiä, jotka tietävät mauttoman kasvisruuan syyn olevan siinä päässä soppakauhaa, josta normaalisti pidetään kiinni...

Kansanedustaja vai Kaikkitietävä?

Janne Sankelon "muuttuvat mielipiteet" kuolemanrangaistuksesta sekä perussuomalaisten villit letkautukset nuorten pakkotyöllistämisistä, ovat herättäneet mielenkiintoisia reaktioita. Julkisuudessa ihmetellään suureen ääneen, miten oikein kansanedustajiksi asti päässeiltä ihmisiltä voi tulla länsimaisen oikeusperinteen kivijalkoja ravistelevaa ja moraalin ja etiikan osalta vähintään harmaalle alueelle kuuluvia kannantottoja.

Miksi ei? Kuvitteliko joku, että Teuvo Hakkarainen vaan on ainut, joka myöhästyi eduskunnan avajaispäivänä jostain maagisesta älykkyysosamäärän päivittämisestä? Kansanedustajan on hyvä olla juuri sitä, mihin nimi viittaa. Kansan edustaja. Ei älymystön, sukujen, instituutioiden eikä minkään muunkaan pienryhmän edustaja, vaan kansan edustaja. Siihen hommaan ei ole - eikä mielestäni pidäkään olla - muuta koulutus- tai sivistysvaatimusta kuin se, minkä kansa asettaa. Kun tarpeeksi moni äänestäjä on vakuutunut osaamisestasi, sen pitää riittää. Olisi arveluttavaa vaikkapa esimerkiksi jonkin eettisen normiston perusteella alkaa valikoimaan sitä joukkoa, joka asioistamme päättää. Kaikki valikoivat järjestelmät olisivat ennenpitkää vallankäytön välineitä.

Mutta mielenkiintoisella tavalla tämä kertoo kyllä suomalaisen auktoriteetin pelosta ja uskosta "korkeamman sanaan". Olisin kyllä toivonut, että Sankelo olisi sanonut suoraan olleensa epävarma kannastaan. Ei keskustelua herätetä mittauksiin osallistumalla. Mielestäni alkaisi jo muutenkin olla se aika, kun päättäjien olisi laskeuduttava kansan pariin muuallakin kuin juhlapuheissa ja vaalien alla. En usko kenenkään tosissaan odottavan, että edustajillamme olisi tietoa tai mielipiteitä ihan kaikista maailman asioista. Olisi jo aika lopettaa epävarma ja haparoiva täydellisyyden kuvan maalailu ja alkaa tehdä sitä, mitä kansan edustaja tekee: Kysyy kansalta ja keskustelee kansan kanssa. Siinä on sitäpaitsi todellisen luottamuksen pohja.

Suomalainen narsisti?

Kirjoittelin viime vuonna narsismista, mutta näin jälkeenpäin olen huomannut, että narsismin käsittely on ollut silloin hyvin yksipuolista ( ja ehkä tarkoitushakuista?). Sitä oli myös tuo oma kirjoitukseni, josta tuntuu näin jälkeenpäin puuttuvan ainakin puolet. Itsekin korostin persoonallisuustyyppiä, josta tulee mieleen melkeinpä aggressiivinen, hyökkäävä ja tarkoitushakuinen älykäs tyyppi. Tämähän on kuva, joka julkisuudesta on tuttu - laskelmoiva ja ilkeä "äitipuoli", simputtava pomo tai äänekäs, lähes kyltymättömästi itseään rakastava työtoveri. Amerikkalainen menestyjän perikuva, mutta päteekö se meillä? Millainen voisi olla se tavallisempi suomalainen narsisti?

Suomessa on mielestäni enemmän sellaista tyyppiä, jota kutsun "passiiviseksi narsistiksi" (termi on oma vailla mitään tieteellistä pohjaa). Tällainen henkilö ei ole välttämättä äänekäs tai päällekäyvä - hän täyttää kuitenkin esim. Millonin määritelmät hedonismista, sosiaalisesta suosion hausta, tuttavuuksien hyödyntämisestä ja siitä, että todellisuus ei pidä yhtä "facebook-profiilin" - siis julkisivun kanssa. Valehtelu, muiden hyväksikäyttö ja ihailun perässä juokseminen kuuluvat kuvaan. Oman alemmuuden tai huonommuuden tunnetta kompensoidaan hakemalla esimerkiksi sosiaalisista suhteista suosion ja sitä kautta paremmuuden tunteita.

Se mikä tekee tästä tyypistä mielestäni "amerikkalaisesta julkisuustyypistä" poikkeavan, on a) se mihin narsisti pyrkii ja b) tapa jolla hän manipuloinnin suorittaa. Kyse ei ole siitä, että hän päämäärätietoisesti pyrkisi muiden kustannuksella "korkeisiin" päämääriin, vaan siitä mitä hän jättää tekemättä. Tällainen henkilö ei kykene kestävien suhteiden muodostamiseen; aidot ihmissuhteet eivät kestä kauan, perhe vaatii liikaa panostuksia, eivätkä oikein työtkään pysy hanskassa. Vastuun kantaminen ylipäätään elämässä on asia, joka käynnistää itsekeskeisen välttämisreaktion. Kyse on siitä, että itsekkäästi ja itsekeskeisesti ei haluta tai kyetä antamaan sitä panosta, joka elämisestä, ihmissuhteista ja elannosta on tavallista antaa.

Tämä tietenkin johtaa todellisuuden ja julkisuuskuvan epäsuhtaan, koska narsisti haluaa olla muille yhteiskunnan uhri. Yhteiskunnasta puhutaan usein populistisen negatiiviseen sävyyn ja ollaan luomassa kollektiivista valhetta, jossa oman elämän ongelmat olisivat jotenkin yhteiskunnan vika. Narsisti on väärinymmärretty mies tai nainen, jota aikaisemmat puolisot ovat potkineet päähän, jolta pahat ja epäeettiset työnantajat ovat vaatineet liikaa ja elämä on päättänyt olla kurja juuri hänelle. Tällainen narsisti käyttää aseinaan empatiaa ja sääliä niin törkeästi, että kestää usein vuosia, ennenkuin läheiset huomaavat asian todellisen laidan. Todellisuus alkaa valjeta vasta sitten, kun joku todella pääsee lähelle ja näkee. Kun on pakko alkaa ihmetellä, että miten normaali, vieläpä kohtuullisen hyvillä taidoilla varustettu ihminen ei vaan pääse elämässään eteenpäin, vaan on juuttunut usein lapsuudessa tai nuoruudessa opittuihin kaavoihin.
...Mutta puolisot ja perheet jätetään heti siinä vaiheessa, kun vastuuta aletaan vaatimaan, eikä uhrina esiintyminen enää tuo tulosta. Usein nämä käännetään heti aseiksi ja "täytteeksi" omalle uhriroolille - jälleen kerran entinen puoliso oli paha, vei lapset ja tuhosi elämän, kun todellisuus on jotain ihan muuta. Kun pitäisi alkaa hoitamaan perhe-elämää konsolipelien, korttelirallin ja kaveriporukoiden sijaan, aletaan "vaatimaan liikaa".

Läheiset myös kilpailutetaan hyvin kaksijakoisen sosiaalisen suosiojärjestelmän avulla, joka perustuu lähinnä samaa mieltä - eri mieltä tai puolella - vastaan -jaotteluun. Ihmissuhteet ovat todellisuudessa kertakäyttökamaa, jotka unohdetaan, kun vastuusta aletaan puhumaan. Ne ketkä uskovat omat valheet parhaiten, kelpuutetaan lähipiiriin. He tavallaan hoivaavat, mutta myös ruokkivat tätä noidankehää toistamalla narsistin luomaa valheellista totuutta. Usein nämä ainakin näennäisesti lähellä olevat ihmiset ovat sellaisia, joilla on ollut itselläänkin elämässä vaikeaa. Joko sosiaalisen hyväksynnän tai ylipäätään pärjäämisen kanssa. He tosin ovat usein aidosti vahvasti empaattisia - eivät narsisteja. Narsistin uhriroolihan on se, joka vetoaa tällaisiin ihmisiin.  Tämän vuoksi tällaisen narsistin tuhot ovat usein jopa suurempia, koska hyväksikäyttö kohdistuu aidosti välittäviin ja tunteviin - usein jo liikaa satutettuihin - ihmisiin. Ja tämä on ehkä ainut syy, miksi mielestäni tällaisen narsistin tekemisistä kannattaa olla kiinnostunut. Muutoinhan tällainen kierre on loppujen lopuksi vahingollista vain narsistille itselleen.

Epäilen, että tällainen narsisti toistaa kuviotaan joskus jopa itse tietämättään. Hänellä varmasti on aavistus, mutta hän ei halua herätä. Unesta ei halua herätä, koska kenellepä ei kelpaisi helppo elämä ilman vastuuta - painajainen seuraisi sitä, kun joutuisi vastuuseen usein jopa värikkäästäkin historiasta ja ihmisistä, jotka on oman hedonisminsa alttarilla uhrannut.

Aggression purkua?

Kuulun siihen ikäluokkaan ja väestöryhmään, joka nahkatakki päällä -80 ja -90 lukujen vaihteessa puolusti kovaäänisesti oikeuttaan kuunnella raskasta musiikkia. Metallimusiikin vaikutuksista ja haitallisuudesta keskusteltiin paljon ja yleisin puolustuksen puheenvuoro - siis nuorten käyttämänä - oli se, että musiikki auttaa purkamaan aggressioita hyvällä tavalla. Sittemmin viisautta on kertynyt onneksi enemmän, eikä se inhottava ja kummallinen tunne numero 13:kaan enää vaivaa niin kuin silloin teininä.

Mutta se mihin tuota puolustusta nykypäivänä käytetään, kuulosti vähän pelottavalta. Hymy nousi kyllä suupieliin välittömästi, kun kuulin radiosta tutun kommentin. "Mutta se on mahtava tapa purkaa aggressioita, ettei sitten tarvitse mennä tekoihin asti." Kommentti oli perussuomalaisen Maria Tolppasen puolustuspuheenvuoro Homma-foorumille. Hymyn ja pienen nostalgiasekunnin jälkeen alkoi kyllä nousta vähän toisenlaisia ajatuksia mieleen.

Siis se, että ihmiset voivat nimettömästi käyttäytyä kuin lapset, haukkua ihmisiä, joilla on oikea nimi ja esitellä erilaisia uhkauksia, onkin vain kiva ja harmiton tapa purkaa aggressioita? Tämähän on loistava idea! Että sitä saa vain purkaa päivästä toiseen eksistentiaalisen ahdistuksen luomaa Touretten syndroomaansa. Hyvä idea tosiaan - ellei näille nimimerkeille kukaan koskaan vastaisi sanallakaan.

Jos ihmisen täytyy käyttäytyä noin, epäilen, että sellaisen on saanut aikaan jokin tunne. Kun hän saa vastauksen, niin melko varmasti se vaikuttaa tähän tunteeseen. Entä sitten, kun joku onkin eri mieltä ja kiukaalle tulee lisää löylyä? Kokemukseni mukaan vastareaktion tullessa, alkaa tunne tunkea vielä enemmän järjen ohi. Tämän voi jokainen todeta melkein miltä tahansa isommalta keskustelupalstalta. Siis onko tämä nimimerkki edelleen purkamassa - vai ehkä keräämässä aggressioita? Ihan samalla tavoin kuin olen vilpittömän onnellinen siitä, että metallimusiikista ei ole tullut se ainoa oikea olemassaoleva genre, olen kyllä onnellinen siitä, että tämä ilmiö tulee varmasti olemaan yhtä marginaalinen. Ja etenkin koeaikansa jälkeen varmasti jää sellaiseksi. 

...tosin sellaista asetelmaa, jossa kaikki (minkä tahansa) foorumin osallistujat olisivat samaa mieltä, en edes halua kuvitella...

Moderni shamanismi?

Minulle on tullut nyt useita kyselyitä siitä, miksi suurimmassa osassa blogejani on tunnisteena moderni shamanismi (modern shamanism). Ja mitä se tarkoittaa; olenko shamaani, harjoitanko shamanismia ja mitä se on ja mitä se moderni shamaani sitten tekee? Vastaus tunnisteelle löytyy ajatuskuviosta, jota hahmottelin joskus vuosia sitten.

Shamaani on suomalaisessa perinteessä on ollut henkilö, jolta on odotettu suhdetta ja vakaata suhtautumista hengellisiin ja henkisiin kysymyksiin. Mutta suurin ero esimerkiksi pappiin on siinä, että shamaanilta on odotettu vastauksia myös siihen, milloin laskea verkot, milloin kerätä porot ja miten vuoden kierto yhteisössä järjestetään sadon ja menestymisen varmistamiseksi. Aikana, jolloin "uskonto" ja koettu maailma eivät olleet eri asia, vaan yhtä ja samaa todellisuutta. Koska käsittelen itseäni ja ympäristöäni, ei porojen vaellusrytmi tai kalasäiden ennustaminen ole enää olennaista. Ainakaan ihmisille, joiden elämäntapa, ammatti ja elinympäristö ovat sellaisia kuin itselläni. Kuitenkin yhteiskunnassa on paljon asioita, joiden suhteen on nykyäänkin haettava oma asema ja tehtävä päätöksiä. Tästä tulee sana moderni. Koen olevani osa nykyaikaa yhteisössä, joka elää nykyaikaa. Ja koen, että vastausten, joita haen ja kysymysten, joita esitän on sovittava nykyaikaan.

Ensinnäkin blogini käsittelee pääasiassa ihmisenä kasvua, osittain toki myös yhteisöllistä kasvua ja yhdessä elämistä. Visiota siitä, mitä ihminen voi olla ja miksi hän voisi tulla. Miten saavuttaa tasapaino ja onnellisuus ja mikä on oma osa siinä kaikessa. Tähän liittyy väistämättä myös kysymyksiä, jotka liittyvät "näkymättömään tai selittämättömään maailmaan" - henkiseen ja hengelliseenkin puoleen. Voisi ajatella, että shamaani sanana saattaisi liittyä jopa henkisenä johtajana tai pappina toimimiseen, mutta en missään nimessä koe olevani julistaja tai edes ohjaaja. Hyvä shamaani on aina ollut ennen kaikkea hyvä kysymyksen asettaja. Suhteiden ja rajojen tulkitsija ja tasapainottaja. Hyvä shamaani tiesi mitä kysyä, miten kysyä ja mitä ylipäätään kannatti kysyä.

 
Kuten blogin otsikossa lukee, kyse on paljon oman itsensä yläpuolelle asettumisesta - itsensä ylittämisestä. Kysymysten asettamisesta enemmän kuin vastausten antamisesta. Oman elämän vision hakemisesta. Kysymyksiä siitä, mitä kohti pyrkiä, miten sinne pääsee ja onko se tavoittelemisen arvoista. Shamaani sanana kuvaa siis sitä, että saavuttaakseen tasapainon, on löydettävä suhde ja suhtautuminen tunnettuun, olemassaolevaan ja välittömästi koettavaan maailmaan, mutta myös siihen osaan maailmasta, jota emme kykene koskettamaan, selittämään tai kuvaamaan tieteen keinoin. Ollakseen tasapainossa ja onnellinen.

Kyse ei ole vaihtoehtoisesta uskomuksesta - saati uskonnosta - vaan kyse on ihmisyyden ja oman itsensä etsimisen ja löytämisen ilosta. Sulkematta kuitenkaan mitään mahdollisuuksia tai totuuksia pois - olemalla avoin. Ja itselle arvokasta se on etenkin silloin, kun voi esittää niitä kysymyksiä, joita monet hahmottelevat omassa mielessään. Kun voi jakaa ja helpottaa sitä taakkaa, mikä meillä kaikilla muodossa tai toisessa on. Taustalla ei ole totuutta, ei varmuutta eikä vastauksia. Kyse on puhtaasti ihmisenä kasvusta ja kehityksestä sekä siitä ilosta, joka niihin liittyy.

Elämän tien aidat

Sitä ehtii elämänsä aikana paaluttaa itselleen monta raja-aitaa kulkemansa tien reunoille. Eikä se ole aina itselleenkään niin selvää miksi sitä tekee. Aidalla on hyvä tarkoitus. Se suojaa meitä liialta stressiltä, peloilta, jatkuvalta tarpeelta reagoida muutoksiin ja pitää tietysti suunnan. Joskus kuitenkin aita voi tulla liian korkeaksi - silloin ei tule aina huomanneeksi, kun polku kiertääkin ympyrää.

Elämän polun aidoilla tarkoitan asenteita, ennakkoluuloja, kaavoja, rutiineja ja muita valintoja, jotka ohjaavat elämäämme. Jokainen tuntee ilmiön, jossa tulee aina syöneeksi tietyssä ravintolassa tietyn annoksen tai tietystä listan osasta, tulee kuunneltua tiettyä musiikkia tai luettua tietyn kirjailijan tai tyylilajin kirjoja, tulee valittua "spontaanisti" sama paikka tutussa lounasruokalassa ja niin edelleen. Joskus jopa perustelee asiat hyviksi, koska väittää pitävänsä niistä. Todellisuudessa taustalla on vaan halu tuoda opitulla tavalla niiden kautta elämään jotain, mitä siitä puuttuu. Suurin osa valinnoistamme ei perustu arvoihin tai tunteisiin, vaan tottumuksiin ja tapoihin. Ja hyvä niinkin, ehkä se tuttu lounasruokala ei kestä sitä, että 80% asiakkaista miettii puoli tuntia istumapaikkansa feng shuita ja antaa tarjoilijan odottaa tilausvihon kanssa. Ainakaan tarjoilijan hermot eivät sitä kestä, kun palkka on loppujen lopuksi kiinni suoritteista.

Joskus ajattelin, että ihminen saattaa sulkeutua tällaiseen ympyrään sosiaalisesta paineesta. Mutta se oli ehkä silloin nuorempana, kun sosiaalisen paineen merkitys oli itsellekin isompi. Tuskin kukaan tämän ikäinen enää ratkaisujaan tekee sosiaalisen suosion ehdoilla tai kysyy muilta miten minun pitäisi elää. Sekin on varmasti joskus syynä, mutta tässä iässä ajattelen, että sille ympyrälle sulkeutuu pääosin oman sisäisen kaaoksen taltuttamiseksi. Kyse on oman elämän hallinnasta - tai ainakin sen tunteesta. Mutta tässä iässä tärkeämpää alkaa olla elämän sujuminen. Ja silloin on helppoa sulkea itsensä johonkin tuttuun kaavaan tai rutiiniin vaan säästyäkseen jatkuvalta kaiken vatvomiselta. Etenkin kun on kasvatettu suorittamaan - niinkuin meidät kaikki.

Mutta sitten ne ongelmat - ne harvoin ratkeavat sillä, että toistaa vaan jo opittua yhä sinnikkäämmin. Kun tasapaino alkaa horjua, henkisen ja mielen sisäisen elämän ympäristö alkaa tylsistyttää tai vaan käy liian raskaaksi. Usein vastaus löytyisi helposti muualta kuin omista ympyröistään, mutta jostain syystä tuntuu helpommalta vaan toistaa jo opittua. Kun itse asiassa tarvitsisi pientä hyppäystä - tai ainakin kurkistusta - niiden omien aitojen yli. Suosittelen kuitenkin hyppyä, koska vain katsomalla jää usein ymmärrys pois. Kokemuksen kautta seuraa tunne. Ja tunteen kautta täydentyy oma maailma värikkäämmäksi ja sisällöltään rikkaammaksi. Jo usein se ratkaisee monet ongelmat. Ettei tästä "mielen benji-hypystä" tulisi vapaapudotusta tai kuolonhyppyä, tarvitsee köyden.

Ehdotukseni köydeksi on oma sydän. Kun tutustuu siihen, sen mieltymyksiin ja haluihin, sekä siihen, mitä se pelkää, on jokainen hyppy helppo, koska oma sydän vetää aina sinut takaisin omalle tiellesi. Ja voit jopa huomata pääseväsi tielle, jota olet etsinyt, mutta jota et ole aitojen takaa nähnyt. Ei kannata koskaan sanoa, että en voisi ikinä pitää tuosta tai tästä. Tai että en ymmärrä miten kukaan voisi toimia noin tai näin. Tai että ei edes kokeilisi uusia asioita. Nimittäin kaikki nämä julkilausumat tulee aina sanottua niiden tuttujen aitojen sisäpuolelta. Ja jos ei ole aidan toista puolta kävellyt, ei todella voi tietää miltä se ruoho paljaiden jalkojen alla tuntuu. Tai miltä se sisimmässään tuntuu. Mutta kun köysi on kiinni, ei sitä tarvitse pelätä harhailevansa tai eksyvänsä. Sydän tietää enemmän kuin mitä aivoillamme järkeillään.

Olenko "minä" vain ajatus ihmisestä?

Eräs ystäväni lähetti vähän aikaa sitten pyynnön täyttää hänestä itsetuntemukseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen luotua Joharin ikkunaa. Ottamatta kantaa itse menetelmään, jokin asia siinä tuntui kuitenkin hyvin vastentahtoiselta. Vajaa pari viikkoa asiaa tästä mietiskeltyäni alkaa jonkinlainen ajatus hahmottua. Ei vielä varmaan valmis sekään, mutta luulen löytäneeni sen, mikä ajatuksessa inhoreaktion herätti.

Ensinnäkin ajatus siitä, että olisimme ihmisinä vain ominaisuuksia, on minulle tänään outo. Se, että meidät voisi pelkistää vain adjektiiveihin ja ominaisuuksiin, on mielestäni ihmisyydestä harhaanjohtavaa. Jos ihminen on vain ajatuksia ja adjektiiveja, päädytään ennen pitkää (anteeksi vaikea termi) "konseptualisoituneisiin ihmisiin". Tarkoitan tällä ihmisiä, jotka ovat "kristittyjä" tai "perussuomalaisia" tai "kasvisyöjiä". Ihmisen oma sisäinen arvo on mitätön ja hän pelkistyy erilaisten analyysityökalujen läpi vain ryhmien tai kategorioiden edustajaksi. Ja mehän tiedämme , että ihminen ei koskaan voi olla pelkistetty, ideaalinen yhden ryhmän tai kategorian edustaja. Arvioimalla ja pelkistämällä ihmisiä, suljemme heitä vankiloihin, kategorioihin, joita hallitaan yleisen diskurssin kautta.  Historia on jo näyttänyt sen, että tällaiseen arviointiin sisältyy paljon vallankäyttöä. Niiden kautta on myös helpompi arvottaa ihmistä, siitäkin huolimatta, mitä hän sisäisesti on. Ajatelkaapa vaikkapa termejä "prostituoitu" tai "laiton maahanmuuttaja". Ne jo itsessään alistavat ihmisen tietynlaiseen asemaan ja nostavat muut, valmiiksi arvotetut, kategoriat heidän ylitseen.

Toiseksi muiden ihmisten arviot toisista ihmisistä ovat myös aina tulkintoja eivätkä todellisuutta. Tulkintoja arvioijan ymmärtämyksen ja maailmankatsomuksen läpi. Ja tulkinta on myös aina sidottu lisäksi ainakin aikaan, arvioijaan ja tilanteeseen. Niin ollen kaikki muiden ajatukset minusta, ovat tulkintoja, jotka nousevat arvioijan sisältä riippuen esimerkiksi siitä, olenko jo maksanut viimeisimmän vippini takaisin, millainen yö arvioijalla oli tai mitkä hänen motiivinsa ovat arviointia tehdessä. Arviointi, joka on siis varmasti jotain muuta kuin mitä minä olen, on pelkkä ajatus, kokoelma erilaisia ominaisuuksia, pahimmillaan arvioijan kokemusmaailman värittämiä niin paljon, että ne ovatkin hänen oman tiedostamattomansa heijastuksia minussa. Samoin oma arvioini värittyy aina halujen, päämäärien ja kokemusten kautta. Asiat, jotka ovat vaikuttavia - esimerkiksi suuret pettymykset ja vastoinkäymiset - saavat elämässä aina suuremman painoarvon kuin ne suhteellisesti minuuden kokonaisuuteen nähden ansaitsisivat. Toisaalta asiat, joita tavoittelen ja haluan, saavat näkyvyyttä arvioinnissa, vaikka suhteellisesti niiden merkitys omassa elämässä olisikin mitätön. Marginaaleilla on aina voimaa liiaksi.

Kolmanneksi sanojen voima ja sitovuus on liian suuri. Kun sanon jotain, tuon sen todelliseksi. Vaikka puhuisin puuta heinää, on arvioinnin kohteella todennäköisesti mielessään vielä ensi vuonnakin se, että mitähän tämä arvio minusta tahtoi sanoa. Ja kyllä, arvasit oikein: Sen perustelun keksii itselleen ihan varmasti. Jos se taas ei palaa mieleen, se voi kertoa siitäkin, että sen haluaa aktiivisesti poissulkea, jolloin se ehkä olikin juuri se asia, mitä piti miettiä. Aikaulottuvuudessa on vielä sekin ongelma, että ihminen ei ole sama huomenna. Kokemustensa ja elämänsä kautta ihminen muuttuu. Tänään ääneenlausuttuna ajatus jostakusta toisesta sitoisi hänet vain tähän päivään, antamatta mahdollisuutta vapaasti, luottavaisesti ja turvallisesti kehittyä itsenään.

Arvioimalla, arvottamalla ja pelkistämällä teen väkivaltaa ihmisen omalle arvolle. Sille - usein löytymättömälle ja näkymättömälle - arvolle, joka tekee meistä ihmisiä. Paradoksaalista koko arvioinnissa on vielä se, että oikeastaan se minuus alkaa löytyä vasta silloin, kun lakkaa tekemästä itsestään pelkkää ajatusta. Kun on vapaa niistä arvoista, odotuksista, peloista ja asenteista, joita ääneen lausuttuihin ominaisuuksiin aina liittyy. Eli mitä enemmän analysoin, sen kauemmas joudun. Mitä enemmän hyväksyn, rakastan ja tunnen, sen lähempänä olen sitä, mikä tekee minut ja sinut.

Kielletty katumus

Kasvamiseen liittyy aina muutos. Kuvaahan sana itsessään jo muuttumista - tulemista isommaksi, jalostuneemmaksi, valmiimmaksi. Ihminen joka kasvaa henkisesti, muuttuu väkisinkin. Hän ei mahdu enää samanlaiseen, saman kokoiseen tai saman muotoiseen laatikkoon. Ja mitä enemmän ihminen kasvaa, sen vaikeampi on ylipäätään määritellä sitä, missä hänen laatikkonsa rajat menevät. Kypsä ihminen osaa jopa katsoa maailmaa erilaisista laatikoista käsin. Asettua niihin tarpeen ja tilanteen mukaan, elää sitä näkökulmaa, oppia siitä ja vaihtaa sen tarvittaessa. Ja uskaltaa jopa olla ilman sitä, vastaanottaa maailma itseensä ja kehoonsa tunteiden ja elämysten kautta ilman tarvetta analysoida ja ymmärtää.

Lukiessani Anssi Sinnemäen Vastakirjasta luvun "Aulikki" - Aulikki Oksasesta, jonka Anssi kutsui katsomaan vanhoja aatteitaan uudesta näkökulmasta - tuli mieleeni aiemmin päivällä Yle Puheelta kuulemani keskustelu siitä, saako poliitikko vaihtaa mielipidettään. Anssi puhuu "suuresta ideologiasta", jostain joka toteutuessaan muuttaa maailmaa totaalisesti. Radiossa taas puhuttiin siitä, voiko poliitikko vaihtaa mielipidettään ihan jokapäiväisistä, arkisista ratkaisuista. Kumpikin tuntuu olevan jotenkin kiellettyä. Ideologiaansa myöhemmin kriittisesti tarkastelevia, mielipiteitään kyseenalaistavia yksilöitä, pidetään pettureina. Poliitikko, joka tänään on eurobondien kannalla, mutta huomenna ei, pidetään takinkääntäjänä. Mielipiteen ja ideologiansa vaihtajia katsotaan omasta viiteryhmästä negatiivisesti, mutta usein muistakin viiteryhmistä käsin vähintäänkin "villinä korttina", jotenkin ehkä epäluotettavana. Siitäkin huolimatta, että mielipiteen vaihtajan perustelut olisivat hyviä ja perustuisivat uuteen hankittuun tietoon ja kokemukseen asioiden tilasta.

Silti kasvaminen johtaa meidät usein tilanteisiin, joissa eilen oppimamme ei ole tänään enää totta tai oikein. Me voimme jäädä pakonomaisesti eiliseen, perustella tämä päivä vääräksi ja uskoa mihin haluamme. Järki antaa siihen meille mahdollisuuden. Mutta mielemme ja kehomme luontainen taipumus on kasvaa ja oppia. Tutkia ja löytää. Me voimme järjellämme rakentaa vankilan, joka estää mieltämme ja kehoamme kasvamasta. Ja usein me teemme sen tietämättämme, huomaamattamme. Vasta aktiivinen itsensä kyseenalaistaminen, perustelujen kysyminen itseltään ja oman kehonsa ja sisäisen äänensä kuuntelu, saa meidät joskus huomaamaan ne rajat, jotka mielemme rakentaa.

Pidämme katumusta syntinä ja kasvamista takinkääntämisenä. Haluamme kyetä määrittelemään koko ajan kuka on puolellamme ja kuka meitä vastaan. Haluamme kontrolloida itseämme ja ympäristöämme, jopa niin pitkälle, että pakotamme joskus itsemme muotteihin, jotka estävät oman kasvumme. Vain muutoksen pelon vuoksiko? Vain siksikö, että asioiden järkeily vie liikaa aikaa? Vaiko siksi, että emme enää kuule sisältämme, mikä on oikein ja mikä hyvää?

Vapauteen kasvaminen

Ystäväni kertoi minulle, että vanhetessaan pitäisi levetä. Lisäsi toki heti tarkennuksen, että mielellään mieleltään, ei vain syömällä.

Olen samaa mieltä kahdesta syystä. Ensinnäkin se tekee asiat elämässä helpommiksi ja toisekseen, siten on yleensä hauskempaa. Kun ikää ja itsevarmuutta tulee, eikä tarvitse enää ihmetellä kaikkea sitä monimutkaisuutta, mitä nuoruuden kasvuun liittyy ja jää aikaa paljon muulle. Siis tarkoitan sitä, kun voi jo maantiellä hidastaa ja päästää takanakiirehtijät ohi ilman että se tuntuu kakkoseksi jäämiseltä. Tai kun voi kuunnella musiikkia ilman, että mietit mitä se kertoo sinusta etenkin, jos joku näkee sinut kuuntelemassa sitä. Tai kun voi keskustella homon kanssa pelkäämättä, että se tarttuu. Tai kun voi pukea lapsensa päivähoitoon likaisissa farkuissa häpeämättä itseään ja selittelemättä sitä aamulla hoitajille. Siitä noin suurinpiirtein alkaa mielestäni vapaus.

Tätähän ei toki haluta kenenkään kokevan. Maantiellä on ajateltava, että jos sinulla olisi nopeampi auto, sinä voisit olla jotain eivätkä nokavat mersukuskit ohittelisi noin vain. Musiikkivalintasi on kerrottava jotain sinusta, että samalla voisit kuluttaa sen genren ympärille rakennettua tuotesirkusta vaatteineen, fanituotteineen, tapahtumineen ja elämäntapaostoksineen. Sinun on kyettävä tekemään ero itsesi ja muiden välille siten, että se näkyy myös ulkoisesti - etteivät epäilisi sinun kuuluvan niihin toisiin. Päivähoitoon lapsella on oltava vähintään 100€ maksava, mieluiten JokuTex -puku joka tietenkin vaihdetaan uuteen värin haalistuttua kahden pesun jälkeen, koska muuten olet huono vanhempi.

Mielemme toimii hyvin tällaisessa ympäristössä. Kaikki tarvikkeet ja työkalut itsensä toteuttamiseen saa marketin hyllyiltä. Mitä nyt erikoisemmin erottuvan on omassa viiteryhmässään vähän paneuduttava kuluttajaympäristön saloihin, että voi nousta oman ryhmänsä hierarkiassa. Muuten kuitenkin kaikki on aika yksinkertaista. Mutta kaikki tämä lisää stressiä, estää mielen vapaan toiminnan ja pakottaa miettimään kaikkea ulkoa käsin. Stressin ja pahoinvoinnin tullessa, paikataan sitä menetelmin, joihin on jo opittu; kiillotetaan ulkokuorta ja kuvitellaan, että ongelmat johtuvat siitä, etten vielä ole tarpeeksi hyvä, koska ei tunnu hyvältä sisällä. Vaikka mieli toimii näennäisen hyvin ja vaivattomasti, ei se kuitenkaan voi hyvin.

Tänään ihmiset katsovat itseään liikaa ulkoa käsin, omaa sisintään kohdellaan kuin se olisi jokin meistä erillinen analyysin ja toimenpiteiden objekti. Diagnosoidaan pahoinvoinnille erilaisia nimiä, että voitaisiin ostaa niihin nimiin liittyviä kauppavalmisteita tai terapioita. Kokonaiset ammattikunnat tekevät miljardiluokan bisnestä sillä, että ihminen ei osaa pysähtyä, kuunnella sisintään ja tutustua itseensä. Mutta se kannattaisi. Sisältä käsin toimien on helpompi katsoa ulos, helpompi rakastaa ja helpompi tuntea yhteys muihin. Ilman stressiä tai paineita. Vapaana.

Mutta ehkä olisi parempi etten ystäväni kanssa enää keskustele tällaisia. Ei taida länsimaat kestää sitä työttömyyttä, mikä seuraisi siitä, että ihmiset tutustuisivat itseensä, ajattelisivat laajemmin ja keskittyisivät hyvinvointiinsa. Tai sitten meillä voisi jäädä enemmän aikaa olennaiseen...

Who has the knowledge?

I have a problem. Our horse has been suffering because of the problems with her hooves few years now. They're so bad we're forced to to think the final decision. Said straight: To kill her because we can't help her. This makes me feel very sad. Not only because of the death of a fine and otherwise very healthy and capable horse, but because of the knowledge we the people have lost.

The only answers Ive got so far are from the doctors who just tell me what I know already. "She can't walk because there isn't enough hoof left to support the feet." Thanks, paid hundreds of euros for these diagnoses. I get the same results by watching her in the fields. Some say it's too moist for the hoof, some say it's too dry. Some say it's the vitamins. But all of them has only painkillers to offer. Some has offered opinions about shoeing style but getting there will give you only one answer. "I'm a doctor, I can't shoe a horse."

People who know the breed has only one answer. "Sell it." Today the only thing we can do is to toss the broken toy away and go to shop for the new one. No one knows anymore what to do when you face problems outside the product safety codes. Throw it away, sell it, and get a new one.

What I need is a man or woman who've had to face the similar problem. Someone who has had to figure out the answer. Someone whose life has been dependent on finding the solution and who has worked his of her way even the halfway the solution. I do not need more marketing about the better toys. Our generations has only the markets. Not real knowledge.

No one really knows anymore what to do when you can't go to shop for the new toy. We've become stupid. Even the study of our history focuses to explain most of the odd and strange things with primitive beliefs and religions. No one cares to watch more closely, see deeper under our own expectations. And how could they? Because they have the supermarkets.

And I found out to be the slave of the same game.

"Etelä-Pohjanmaalla kuuluu kuulua kirkkoon"

Seinäjoen Sanomat (nro.31, 3.8.2011) kirjoittaa kirkosta eroavista. Seinäjoella on pahuus päässyt valloilleen ja kaikkiaan 666 henkilöä on eronnut kirkosta viime vuonna. Jep, täsmää. Pedon lukuhan se on ja uskoaksemme heinäsirkat ovat jo tulossa.

Noh, se lapsellisesta sarkasmista. Mutta huumorilla ei voinut ottaa Seinäjoen seurakunnan viestintäjohtajan, Leena Hautalan, viestiä siitä, että kirkosta eroaminen on tehty jo liian helpoksi. En tiedä mihin Leena viittaa, mutta tuntuu uskomattomalta, että vapaaehtoisjärjestöistä ja uskonnollisista yhteisöistä eroaminen pitäisi olla vaikeaa. Mikäli järjestö ei kykene pitämään jäseniään muuten kuin tekemällä eroamisesta vaikeaa, puhutaan käsittääkseni jo joidenkin perusoikeuksien loukkaamisesta? Toisaalta kertonee kaiken yhteisön tasosta ja hengestä, jos eroamista vaikeuttamalla kaunistetaan verotulot ja jäsentilastot.

Kirkkoon kuuluminen pitäisi olla paljon vaikempaa nykyään. En ymmärrä, miksi kerran ripille päässyt ja kolmet häät ja avioerot viettänyt ihminen, jolle usko ei merkitse mitään, voi kuulua kirkkoon? Näitä on pohjoismaissa viimeisimmän ruotsalaistutkimuksen mukaan melkein 80%. Kirkosta eroaminen pitäisi tehdä mielestäni vieläkin helpommaksi: Jos kaveri ottaa yhteyttä vain häiden lähestyessä, kirkkoherra voisi kai lähettää kyselykirjeen, että mitä ihmettä herra kyseisen järjestön jäsenlistoilla tekee...

Yksilön vastuu - vai sittenkin yhteiskunnan?

Katselin tänään pitkästä aikaa televisiota ja Ajankohtaista kakkosta. Eräänä aiheena oli nuorten syrjäytyminen kotiinsa. Ulla Nordin (Vamos -projekti) puhuessa nuorten syrjäytymisestä, hän käytti niitä kielikuvia ja retoriikkaa, joka antaa mielestäni jokaiselle liikaa tulkinnanvapautta todellisista ongelmien syistä.

Hänen mukaansa nuorten syrjäytyminen johtuu siitä, että "nuorilla on kovat paineet suoriutua ja kaikki nuoret eivät kestä sitä". Onko ongelma kuitenkaan nuorten sietokyvyssä, vaiko siinä, että paineet ovat a) todellisia ja että b) kaikki eivät voi suoriutua niistä vaatimuksista, joita nykyinen kilpailutusyhteiskunta heille asettaa?

Ja onko syy nettiriippuvuuteen se, että Internetissä voi olla vahingollisia yhteisöjä tarjolle yhteiskunnan sijaan. Vai onko ongelma todella se, että yhteiskunta ei tarjoa yhteisöä, johon samaistua ja sitoutua?

Retoriikka voi viedä harhaan, ellei osaa lukea rivien välistä. Ikävä kyllä tällainen "kaikille sopiva" puhetyyli ei koskaan anna vastausta mihinkään, vaan jättää kuulijalle aina mahdollisuuden perustella kuulemansa omista näkökulmistaan. Mitä ne ikinä ovatkaan.

The New Religion - Science

Today it seems many people has adopted a new religion. Something new to believe in. The new thing that provides every answer you need, explanation to every phenomenon mind can't stop wondering. And in case you lack the understanding, you can always trust that there's someone more dedicated than you, who can give you the answer you just don't understand. Because of your lack of understanding. Not the fact that the system couldn't provide it. Because the system is almighty, holy, you could say.

The system's called science. When it says, "vaccinate", thou shalt vaccinate. When it says "poison", thou shalt poison. When it says "buy", thou shalt buy. When it says, "science can't understand", thou shalt say "it cannot be".

You should remember one thing though. The system is created for explaining what we can already experience. Not for creating anything. It is an agreement made by human beings. Agreement system that could have any rules. The fact is, it has the rules it has because we, the people, have agreed on one's valid today. But they could be anything. It is an agreement made by majority, on the basis what majority believes to be right. And that's always right. Right?

The system is not meant for creating or understanding. It is made for explaining. It can only mimic and observe things in universe. There is no other truth in it.

And in case it tells you to "buy", you should, because otherwise, it'd lose it's power - as anything we've agreed on, on the basis of the laws of market economy.

Note: I'm not saying the science is worthless, I'm not claiming it to be wrong. But as with everything, one should remember what is it's place, what is it agreed for and that it also has it limits. But they are not the limits of universe we live in. 

Sweet addiction

Half a year without nicotine. One question rose into my mind today.

Which one I long for more: The soothing calmness, the blank mind the nicotine provides, or the hype when my body craves for something it cannot get. I can't decide. Maybe both.

Damn. Could I get them in same package?

Embarrassing spirituality

There's a strange conflict in how we deal with spirituality nowadays in Finland. I cannot say anything about other scandinavian / baltic countries, but in case you have the knowledge, please comment. In Finland 4 out of 5 persons are the members of Evangelical Lutheran church. The rest are not only atheists, but also members of other religious and/or spiritual movements. However, for example last year, only 95 persons on average participated into a single church service. Only about 2-3% of parishioners do go to church.

I don't care to discuss about people's different ways of participating or practicing their religion. If the core of religion - the parish and church service - do not gather more people, something's wrong. But not necessarily in the church itself, but in a way we generally react to spirituality nowadays. Here comes the conflict. Most of the people belong to religious order, but somehow, it is not considered tactful to start a conversation about spirituality in general with just anyone. In my opinion church is one of the biggest factors in this process. By not letting people freely practice and study their own inner spirituality, you will eventually manage to suppress it. You can't kill it, no, but shame is a great tool in affecting people's behavior.

This affects not only in spirituality, but also in science. For example I was taught in a school people invented agriculture and moved to big cities and after that came the religions. When today this is not necessarily the ground theory anymore. Places like Göbekli Tepe and similar archaeological discoveries has forced us to think that the basic spirituality in human has been the factor to drive us together. The agriculture being mere an innovation to feed the people gathering together.

Spirituality is still big force or driver for many people and it has many ways in manifesting. It is the source of innovation, motivation, creation and strength. I can't stop thinking about the power it'd release if we'd get rid of our shame of being spiritual.

IndiviDualismi

Viimeisen vuoden aikaiset kirjoitukseni palaavat pariin perusteemaan koko ajan. Yksilö, yhteisö ja initiaatio yhteiskuntaan, dualismi ja vääränlaisen itsenäisyyden harhan aiheuttama henkilökohtaisen voiman katoaminen.

Parin viime kirjoituksen ydin pyörii myös tietynlaisen dualismin ympärillä. Tietynlainen yksilön taistelu irti yhteiskunnasta - itseään vastaan taistelu, jonka voittaminen tuo tappion sille, jonka puolesta taisteltiin. Korostunut yksilöllisyys on kuitenkin vastoin ihmisluontoa, biologiaamme ja sitä, miten mielemme on rakentunut.

Tämän päivän yhteiskunta on äärettömän mukava ja helppo paikka elää. Kenenkään ei tarvitse Suomessa oikeasti taistella elämästään. Ainoastaan itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista. Näin ei ollut vielä 50 vuotta sitten. Se mikä tekee meistä heikkoja on nöyryyden puute. Siinä missä menneiden aikojen nälänhätään oli alistuttava eikä esimerkiksi lääkärin hoito ollut mikään perusoikeus, on tänä päivänä ruoka, asunto ja terveydenhuolto perusoikeuksia, joista ei tarvitse enää taistella. Nyt puhutaan ilmiöistä kuten "subjektiivinen päivähoito-oikeus". Eli kun hankin lapsia, voisin vastuuttaa jonkun muun hoitamaan ja kasvattamaan ne. Samalla tietenkin puolustan kristillistä ydinperhemallia, vaikka kaikilla teoillani olen sitä purkamassa...

Meillä on liikaa vaihtoehtoja, mutta liian vähän nöyryyttä ymmärtää tekojemme ja sanojemme, oikeuksiemme ja velvollisuuksiemme, halujemme ja todellisten tarpeiden ristiriitaa. Edelliset kaksi kirjoitusta kulminoituvat heikkoon initiaatioon yhteiskunnan jäseniksi - eivät siihen, että pitäisin ihmisiä laiskoina. Meillä on vain suuri massa, joka huutaa milloin minkäkin oikeuden perään ymmärtämättä, että jokainen vaatimus on jonkun maksettava. Vaihtoehtojen määrän lisäksi erillisyys yhteiskunnasta - korostunut yksilöllisyys - tuntuu vielä tekevän vaihtoehtojen valinnasta haasteellisempaa kuin ennen. Perspektiivi on kadonnut? Seuraako erillisyydestä pahoinvointi?

Ehkä yhteiskunnan on otettava se kasvattajan asema. Ehkä - ainakin monimutkaisimpia - tukirakenteita on todella purettava, että jokainen näkisi, mistä se kasvoton "yhteiskunnan palvelu" muodostuu. Tai sitten on voitava odottaa suurempaa panosta yksilöiltä. Joka tapauksessa ykslön integrointia yhteiskuntaamme jokaisesta maahamme syntyvästä tai tulevasta lapsesta alkaen, on tehostettava.

Tai sitten tehdään kuten tähänkin asti, nostetaan hintoja ja katsotaan kuka pysyy perässä. Itsehän tämän aiheutamme. Taistellaan sitten juhlapuheissa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja vähempiosaisten puolesta.

Pyhiinvaellus yksilöön

Viime blogissa kysyin, että ulkoistammeko päätöksen siitä, mitä me todella olemme. Ja onko tämä syy, minkä vuoksi yhä useampi masentuu, etsii itseään, kärsii erillisyydestä ja syrjäytyy.

On tavallaan hassua, että yhteiskunta, joka korostaa yksilöllisyyttä äärimmilleen, on tavallaan sen uhri. Että ihmiset eksyvät itsetutkiskeluretkillään ja hävittävät loputkin minuudestaan. Että yhteiskuntana tuotamme yksilöitä, jotka eivät kykene ykinkertaisiinkaan asioihin, koska eivät osaa päättää, mitä todella haluavat. Mennään ulkoa sanelluin ohjein ja mallein siitä, miten elämä pitäisi elää ja kun se on ristiriidassa jonkun toisen ulkoa opitun mallin mukaan, tulee konflikti johon yksilö hyytyy. Edes downshiftingiin, elämän hidastamiseen, ei kyetä, ellei joku tee siitä reseptiä, tv-sarjaa tai ohjekirjaa.

Toisaalta tämä voi olla myös tavoitteellista. Ehkä takana on oikeasti laskukaava, että kun karsimme tällä järjestelmällä x% tehokkaimpia yksilöitä, kykenemme kantamaan muut mukana ja vaurastumme silti. Ehkä se onkin siksi juuri niin trendikästä puhua näistä syrjäytymisen, erillisyyden ja uusavuttomuuden ilmiöistä, koska samalla korostamme omaa paremmuuttamme. Harvoinpa näistä esimerkiksi masentuneet julkisuudessa puhuvat. Samalla ohjaamme mielenkiinnon pois siitä, että tämä on tavallaan välttämättömyys, jolle emme voi mitään. Ja puhutaanko siitä ehkä siksi juuri, että näyttäisi siltä, että teemme jotain? Mutta oliko tavoitteemme ihmisyys vai talous? Hyvä kysymys, mutta jotenkin itsestäänselvä. Entä jos kysyn, ovatko talous ja ihmisyys oikeasti eri asioita vai pitäisikö alkaa hyväksyä, että kädenjälkemme maailmassa on todella omamme?

No, ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Haemme itseämme vuorovaikutuksessa muiden ja ympäristömme kanssa. Olemme tavallaan haluamattamme osa kulttuurimme tuotosta. Vapaa tahto on sinällään vitsi, että tahdonmuodostuksen pohjana on kuitenkin opitut mallit. Sitä paitsi monet tahtoa ja yksilönvapautta korostavista korostavat ylellisyysvapauksia - eihän oikeutta menestyä tarvitse puolustaa, siihen on jo järjestelmässä sisäänrakennettu ohjeistus. Lisäksi yleensä puolustetaan oikeuksia saada itse jotain, ei antaa muille jotain. Mutta vertailupohja haetaan niistä muista, menestyvämmistä ihmisistä. Ja ne, jotka osaavat järjestelmän säännöt parhaiten ja myös uhraavat ja siksi voittavat siinä pelissä, ovat todellisuudessa juuri menestyneimpiä, tasapainoisimpia ja onnellisimpia.

Sosiaalisuuden osalta on myös ihan tieteellistä faktaa, että tietyt hermoyhteydet vahvistuvat nopeammin sosiaalisissa konteksteissa. Vaikuttaisi siltä, että mitä vahvemmin kokemuksemme ovat sosiaalisissa ympäristöissä hankittuja, sen voimakkaammin ne muovaavat minuuttamme. Toisin sanoen, sosiaalisimmat kokemuksemme ovat vahvinta minää. 

Onko sitä niin paljon kaivattua yksilöä sitten edes olemassa? Senkö tunnustaminen on se vaikein juttu? Onko meidän ihan turha puhua yksilön oikeudesta edes etsiä itseään? Pitäisikö jo päivähoidossa ja kouluissa alkaa opettaa sitä, miten sen elämän hyvyyden ja tasapainoisuuden löydämme oikeasti yhdessä - emme yksin?

Kun ihminen vieraantuu ihmisestä

Luin Vihreästä Langasta jutun Oonasta, 23-vuotiaasta eläkeläisestä. Artikkeli upposi ensin sinne "näitä sattuu" -kategoriaan, mutta vähän aikaa mietittyäni aloin tunnistaa huolestuttavan paljon tuttuja piirteitä lähiympäristöstäni juttuun liittyen. Jopa niin paljon, että innostuin kirjoittamaan pitkästä aikaa suomeksi ja ihan "arkisista" asioista.

Olen havainnut lähipiirissäni melko paljon kummallisia piirteitä viime vuosina. Suurin osa liittyy siihen, että elämästä tehdään paljon isompi asia kuin se on. Ikäänkuin itsemme ymmärtäminen olisi asia, jonka vuoksi voimme uhrata itsemme - sen mitä etsimme. Neuroottista kännykkäriippuvuutta, sairaalloista ulkoa-ohjautuvuutta, yliampuvaa filosofointia ihmisyyden perusteista ja neuroottista tieteellisyyttä itsensä ja maailman ymmärtämisen suhteen. Ja usein ihmeellisiin mittasuhteisiin vietynä. Jopa niin, että perusteet oman elämän hallinnassa ollaan valmiita hylkäämään, koska...

...koska voimme. Jos masennumme tai eksymme itseemme, yhteiskunta kyllä maksaa tutkimusretkemme.

En tarkoita, että pitäisi ruoskan kanssa vaatia ihmisistä enemmän. Mutta miksi ihmeessä reunalla olevat tyrkätään yli? Miksi täytyy antaa mahdollisuus eksyä itseensä, kun päämäärä pitäisi olla löytää itsensä? Miksi ohjaamisen ja kasvattamisen sijaan jätetään ihmiset yksin ja annetaan vain rahoitus näihin suuriin tutkimusretkiin? Yksilön arvo on korvaamaton, mutta kun me itse hukkaamme arvomme, ei sillä ole mitään merkitystä mitä julistamme, koska järjestelmä määrittää paikkamme. Vai sitäkö juuri haemme?

Ulkoistamme päätöksen itsestämme.

Of dualism in ourselves

Last blog entry of mine reminded me of often very dualistic view on ourselves.The same mechanics and tools with what we try to build a sensible picture of our universe, are used mercilessly on ourselves. Starting from the way we name the dimensions of our personality. 

Shadows in ourselves are familiar concept from psychology, as well as from indigenous people's teachings, such as shamanism. On a very rough and simplified level, these shadows means the repressed sides of our whole person, which usually have an effect on our lives from the subconscious mind. Shadows can be born for example by an conscious decision to develop oneself to a certain kind of person, pushing the unwanted sides of self to marginality. They can also be born by accident, for example when the child is judged too hard of certain behavior and he or she decides never to act that way again. We all remember these kind of moments from our lives.

Very often we handle these conflicts by introducing our opinions, actions and thoughts through opposites, trying to make them more understandable by explaining them this way. And often thinking no one else sees what is going on in our heads - forgetting, we all play by the same rules. But also forgetting that even though the mechanics are common, our values and prioritization are unique. And not necessarily never understood - nor even should be understood - by others. Because what is black to us, is not the same color to all the other people.

The dualistic delusion is always formed inside our own head. We are the only one who knows the basis with what we judge the things in our world. Thus creating light, bringing the enlightenment to our world, we also bring the shadows into our garden of Eden.

"He who is illuminated with the Brightest Light 

will cast the Darkest Shadow"

-Andrew D. Chumbley

Of dualism...

I've pondered many times the dualistic spirit of today's world. And the wearing and consuming strife to always pick a side - a meaningless effort which is thought to be the core of dualism. As if we'd degenerated on a level of stupid computer chips, only capable of handling 1's and 0's.

Dualism has it's place, for example where the Taoist philosophy puts it. There would be no good without bad. There would not be anything beautiful without the ugly ones. The dualistic nature of all things is an interaction where another is created by another. The opposites gives shape and power to each other. But taking this model to everyday life, is very frustrating, since most of our everyday matters are really not choices of two. Dualism in reality is not just pairs of things - or opposites if you will. They are forces that form constantly changing networks and relations of all things in the universe.


Dualism is to be respected where it's place is. It shouldn't be used as analyzing tool for universe. Too much black and white tears the spirit and the force out of nature. Neither of the apparent opposites is never the truth, the truth is in their interaction and connectedness. Truth is in the source of the force.

2 common mistakes in personal transformation

In today's society there is very little time for personal development. Our "best" is usually pointed to us from outside with terms like gross domestic product, efficiency and profit. However, on an individual level we are biological and psychological entirety that doesn't evolve according to financial markets.

This is why our society actively tries to guide our personal transformation and development on a human level. It's normal that people develop through crises. Crisis however is not a desired state from the GDP point of view. This is why market's come up with all the wild ideas from medicalization of humanity all the way to 5-steps-to-enlightenment -courses. These usually result in two kinds of disasters.

I use terms death and rebirth to describe the magnitude of crises I'm referring to. Not to any physical or religious event. All kinds of crises, also the smallest daily conflicts, modify and shape our mind, but sometimes our mind needs bigger steps. Sometimes the development has lead us to situation where the old picture of the world or the understanding of how the world works, won't serve use anymore. These are the situations where something old dies, to give room for the new to be born.

Rebirth without death

If an individual has any kind of connect to one's body, one usually senses the need of change before the crisis. Today it is more common that the connection is broken and individual goes through some kind of collapse, not being able to steer the course of events in time. Which ever the case, it usually leads to search of a new way of life - without the realization, what was wrong in the old one. To develop more balanced and integrated self, it is a necessity to recognize and to accept the reasons that lead to crisis. Otherwise the change is just superficial and will not integrate to the whole. This kind of "transformation" is also usually forgotten in time and the problems return. In some cases individual enters the game where the change becomes the constant state of being - which is not balancing and will eventually rip us powerless.

Death without rebirth

This option usually happens with medicalization. In this case individual sometimes goes through long and painful crisis, a death of self. One even might recognize and reflect on the facts that lead an individual to this kind of state. But realization and awareness of the problems, doesn't automatically mean that individual has the tools to solve the problems by oneself. Our brains and minds are very adaptive and they will eventually - with time of course - come up with some kind of balanced state. But if the process has not been goal-directed, conscious process, it might be that the rebirth of self will go only halfway. This leads to depletion of personal power and to be left drifting in life. The balance is acquired mostly by denial - which makes this state problematic because we do not see the missing parts of our trues selves if we deny the consequences.

Solution?

If the medication is just the missing thing you need in the process to calm your mind, to win time to live with yourself, you should take it. If the course you're taking about the better way of life, offers you the missing bits to your inner process, it's totally worth participating to. The main thing is that the process is total. Pay attention to your body, your brain, your body, your mind, your body and your spirituality. Make sure they're all with you in the process, don't leave anything out. But remember that the brains can lie - body cannot.

Integrated, balanced and accepted self is a good companion for the journey of life. The key is your mind. It is responsible for the transaction of information and energy inside yourself but also between you and the other people. but your mind does not form only inside your brain. Your whole body is the basis of mind. Keep your eyes open for your mind, feed it with awareness and perception your senses offer you. You need this in the process of making your life's choices. And if your decisions are not conscious, you are not the one behind the wheel. You're just the victim of changes.

By listening to yourself, being aware of yourself and the world around you, you make sure that you get all the information and energy your mind needs. But your conscious mind can't handle it all. And it's not supposed to. You also have to have a good connection to your body, because it does most of the work with the subconscious processes as well as with the energy and information processing. You have to make sure that you listen to what your body says.

And I mean literally listen - to understand this as a metaphor, means you've missed the point.

Etenemistä perääntymisen sijaan

Kaikki puolueet ovat aloittaneet suuren vetäytymisen kärjessä Suomen uusi konservatismin nyrkki. Sen sijaan, että taistelusuunnitelmaa päivitettäisiin eteenpäin, ollaan vetäytymässä niistä etiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen saavutuksista, joiden eteen Suomi on aikaisemmin sitoutunut.

Joskus taistelussa on viisasta vetäytyä. Silloin siihen kuitenkin aina liittyy suunnitelmallisuus ja välitavoitteet. Kun vetäytyminen tapahtuu paniikissa, muiden perässä juosten, ilman suunnitelmaa, on kyse pelosta ja pakokauhusta. Ei suunnitelmasta. Tuolloin on joukon edestä noustava ne, joilla on tarpeeksi tahtoa kirkastaa se päätavoite, mitä varten kentällä ollaan. Muistuttaa siitä, mikä on tärkeää. Muuten jätetään kaikki sattuman varaan.

Tärkeää ei ole montako ydinvoimalupaa myönnetään, montako laitosta lakkautetaan ja milloin. Tärkeää ei ole maahanmuuttajien määrä tai rajojen sulkeminen. Tärkeää ei ole se, missä olemme nyt, vaan se, mihin voimme päästä huomenna. 

Oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Korkea koulutus ja tasavertaiset mahdollisudet. Järkevä pohja yrittämiselle ja työnteolle. Keskinäinen kunnioitus ja suvaitsevaisuus. Kestävä ja turvallinen pohja tulevaisuutta ajatellen. En usko, että Suomesta löytyisi ketään, joka ei edellisiä allekirjoittaisi haluavansa. Onko päätavoite vaan hukassa?

Distracting information flow

Following the debate of Japanese catastrophe, I really have to think how could this happen? We have Facebook and Internet forums full of fully qualified nuclear physicists offering all their information for free!

Today the large amount of information creates the illusion that you should have equally as much opinions.

The real challenge is to let go, not to grab on everything in reach. In failing to let go, you usually send a message you really didn't intend to. Plus your valuable opinions become diluted by those of no real value. ...thank god we still have only one vote in elections...

Freedom of growing up - or the prison of safety? Part 2/2

In part 1 I said the prison guard of our intellectual freedom are we, ourselves. To be free, requires the tolerance of insecurity. If all we want is to be safe, we cannot be free, because out there - in the unknown - there is no safety. And this is why only few people are the carriers of light, the leaders and the ones taking the responsibility when others hesitate.

“When the old culture is dying, the new culture is created by people who are not afraid to be insecure.”  (Rudolf Bahro)

Ok, true, but what this has to do with the personal freedom and everyday life? Well, everything. Inside you, the definition of "big things" and "small things" are on a totally different scale you first might think.  And regardless the problem, there's usually just development or stagnation. Your problem might be that you're afraid telling your wife you love her so much the jealousy makes you act like you wouldn't love her. Or then you have to present claims on the behalf of the group of people who have chosen you, out of trust, to represent them. Which one is easier?

I'd say the last one is easier. The first one has too many choices, too many points to avoid the decision and too many possibilities to stick to old habits. "I am like this", "I wouldn't be myself if I'd act differently", "I am the one who needs to be understood". Bunch of lies you've told yourself many times? I recognize those. And many more. It's easier to choose safety, easier to do as you've always done when there's no one backing you up. Choosing something different, would be a jump to unknown. If you have but a few people to agree with you, it provides the necessary feeling of safety. When you have but yourself, you have nothing to create that safe feeling. Except choosing the option you know already, the safe one. And again you choose safety even though it means you hurt the people you didn't want to. And worse, that choice makes you go around that same circle you wanted to break.
 
Many too often behind the declarations "I am what I am" you can hear totally different message. What you really meant is "I have no courage to change." It is easier to stick to the last point where you were even close to happy and balanced person. Fine, you can furnish that little island too and build the walls around you, but you will always know you're on a lonely island. And the walls around your soul you're building do not keep the warmth inside.

...This requires the part 3. For breaking the circle of old habits, finding the personal power to do that and still be able to function normally, is no easy thing. There's also a lot of traps in personal transformation and development; for example once in a while you meet someone who tells you about the great change, but all you can see is the same person with new clothes. But since I've never been good in providing this kind of consultation, I cannot promise the third part to you. It would require me to change my aspects. But I promise to try. And when you find the third part from here, you will know the change is possible ;)

Freedom of growing up - or the prison of safety? Part 1/2

Freedom is usually seen through freedom of movement, freedom of speech, freedom of choice and through different kinds of civil rights. I think the most important freedom is the intellectual freedom. This is also the one most often forgotten, because the only limit to that freedom are we, ourselves. 

Most of our actions are guided by our needs, fears, dreams and thoughts inside us. No matter if they are provoked from the outside or not. For example, we've always had this public discussion of commercials and their effects on us. But I do not consider the outside influences worth more analyzing than we've already done. The inside influences are something we have totally forgotten. At least from public debate. This is usually the area that is connected for example to therapy. But working with this area usually keeps you out of the therapy.

What this has to do with freedom then? As much as outside provocation and influences guide us, as much our inner needs do that. The outside stimulation is usually easy to notice but the inner stimulation rises sometimes from the structures of our very personality. For example something that we've experienced as a child or more traumatizing event later on affects hugely on our choices in life. Many times unnoticed, this inner stimulation makes us choose something we really didn't want. In worst cases, we fail to see the crossroads and think we didn't even have the choice. This leaves us baffled what is wrong with our lives. Making us go the same circle, making those bad decisions one after the another, again and again.

This stimulation is especially hard to notice by oneself when it is already the part of our identity. This is why we often need the outside help - therapist, psychologist or spiritual advisor - to make these structures visible to ourselves. It is possible to work them out by oneself also. Either way, it is a long road and needs a lot of sacrifices.

Continues on part 2...

What's different about initiation nowadays?

In my last writing of concerning initiation (transition rites), I argued that large societies would produce more disconnected citizens. I was told that initiation rituals are just different than before, but we do have them anyway. And I agree. I wasn't worried about the lack of initiation rituals, but the nature of them.

I think in today's society model we have even more of the initiation rituals we've had before. This is mainly because the specialization of our society model. Our societies are diversified in smaller and smaller specialized, differentiated categories of for example professions. This requires more of the certain kind of initiations. Necessary schools, required studies, the social models of student organizations, and finally the work and the usual steps on personal career development all include initiation rituals. Whether it be approved application to school or joining the organization or union of one's profession.

But these rituals all require that you qualify the prerequisite criteria. And the more we have applicants, the more we have to raise the criteria. What is different nowadays is the lack of initiation rituals that ensure and secure everyone's participation to society. Most of the initiations are about qualifying and fighting of status. When we should be more concerned of everyone doing something for the common cause. Otherwise we do face the situation where one group's whole existence is to support or keep alive the rest of the people. And inevitably this leads to unequal distribution of wealth and resources.

The difference is that in history the societies were more dependent of everyone's contribution than nowadays. Today's different system is possible. That leaves a question: Even though it is possible, is it the good goal to aim to? And what is different in initiation to society nowadays is, that it no longer targets to attach all members equally connected to society. But to fight for the privilege to serve the ruling elite.

Facebook - THE obstacle for cultural evolution

It is a known fact that diversity is the prerequisite for the successful evolution. I've just realized Facebook not only makes your life boring - it is also the obstacle of our cultural evolution. Same time it makes us stupid. Everyone read this far has also (hopefully) noticed the sarcastic exaggeration this text will contain... ;)

But think about it... When everyone is either single, married or complicated, is this diversity or just plain stupid? What about the arts and entertainment then? The default values for a default human is music, books, movies, TV-shows and games. Does this mean it is all there is? Or should I be worried of a hint that TV-shows are art nowadays? What a crap. I've also given a lot of partially filled lines and the blank spaces to fill in - as if I was an idiot. "My hobbies: _____ ". Duh! And everyone is truly trying to be innovative and original in those blank spaces. This is like trying to be creative in an empty, locked coffin. What is it? Trying to be something really unique to stand out from the grey mass. So the monsters wouldn't devour you after good nights kiss and mom closing the nursery door for the night. Afraid to be alone in the dark with oneself?

But on the top of it all. There stands two things. Education and job. As if I were not a fully acknowledged human being without those. They're the main things also in the info field. Is that all there is to make an individual? I'm not even going to go to details about what my family should look like. Yea, "should" because if the options are there for millions of users and they don't fit in me, am I the abnormal one? Should I do something to get myself into the same mould? And if I don't feel good fitting into them, do I need the medics or do the rest of you need to wake up?

Yea, I know. I'm overreacting here. But have you ever really thought how flat, boring and "default" you look like with the millions of others? And have you ever really thought, filling those blank spaces, if they are all that there is in you? 

I'm afraid to win the climate discussion...

As long as we have the discussion about the climate change and protection on environment, we can look at ourselves as an outsiders, objects on the battlefield of opinions. When the discussion ends, we need to face ourselves, not as objects, but as responsible subjects of the same game.

I've started to think it would be better to leave the whole subject and watch the human kind driving headlong to the concrete wall. First of all because we humans do not learn anything if it doesn't hurt. And the more it hurts, the more likely we learn. Secondly, I don't want to be held responsible to break anyones identity and the image of self.

Deep inside us, we all know that dumping the chemicals, toxics and factories' combustion gases to nature, will hurt it and eventually ourselves. But to admit that will cause a lot of anxiety and forces us to give up of parts of ourselves. Anxiety, because one has to face the fact that we really do cause this by ourselves. And giving up of the illusion of omnipotency. To admit we're not the picture of our god - the godlike creature that is made to rule, but just the one bit of the great organism called nature.

It seems to be easier to die begging forgiveness and blaming our leaders than to live carrying one's responsibility and facing the consequences of one's actions. When I'm discussing with people about the climate change or environment, I do not want to win the argumentation because I know the anxiety, emptiness and feelings of weakness it causes to admit what we're doing. I do not want to cause that to my dear fellows. It is probably better to let time pass by and be there to help when the first cries of help are heard.

We truly have not diverged from nature. When we talk about the nature's wellbeing, we're talking about the things very deep inside us. And as long as there's discussion, there's possibility for forgiveness. When the talks end, there are only those who act.

Pelkään, että voitan ilmastoväittelyn...

Niin kauan kuin meillä on ilmastokeskustelua tai keskustelua luonnonsuojelusta, voimme tarkastella itseämme ja omaa toimintaamme ikäänkuin ulkopuolisena faktojen ja fiktion ristiaallokossa. Vähän kuin uhrina. Kun keskustelu loppuu, joudumme peilin eteen. Tekijänä ja vastuullisena.

Olen alkanut uskoa, että väittelyä ei kannata voittaa. Ensinnäkin siksi, että en usko ihmisen oppivan mitään, ellei opetus satu. Mitä enemmän se sattuu, sen todennäköiseti oppimista tapahtuu. Ja toiseksi siksi, että en halua joutua vastuuseen kenenkään minuuden ja itseyden eheyden rikkomisesta.

Jokainen meistä tietää sisimmässään, että myrkkyjen, kemikaalien, tehdassavujen ja muun roinan työntäminen luontoon vahingoittaa luontoa ja sitä kautta itseämme. Mutta sen asian myöntäminen aiheuttaa suurta ahdistusta ja luopumista. Ahdistusta siksi, että joutuu alkaa tarkkailla itseään tekijänä, eikä harhaanjohdettuna lampaana. Luopumista kaikkivoipaisuuden illuusiosta, että ei olekaan jumalansa kuva ja sen kaltainen hallitsemaan luotu olento, vaan ainoastaan yksi organismi kokonaisuudessa nimeltä luonto.

Näyttää olevan helpompaa kuolla anoen anteeksiantoa ja syyttäessään johtajiaan kuin elää kantaen vastuunsa ja myöntäessään virheensä. Kun keskustelen ihmisten kanssa vaikkapa jätevesiasetuksesta tao ilmastonmuutoksesta, en halua tuota keskustelua voittaa, sillä tunnen itsessäni sen voimattomuuden, ahdistuksen ja tyhjyyden, jota oman itsensä näkeminen tekijänä aiheuttaa. En halua sitä lähimmäisilleni, koska en voi antaa mitään tilalle. On varmasti armeliaampaa antaa ajan kulua ja olla vastaamassa hätähuutoon sitten, kun sen aika tulee.

Emme todellakaan ole päässeet tätä kauemmas luonnosta. Kun keskustelemme ilmastosta ja luonnosta, keskustelemme itse asiassa niistä oman itsen syvimmistä asioista. Ja niin kauan kuin on keskustelua, on anteeksiantoa. Kun puhe loppuu, on vain tekijöitä.

Large societies produce disconnected citizens?

I've been following the discussion about integrating the municipalities in Finland with conflicting thoughts. I am yet unable to make my mind about the issue - if it is a good thing or a bad thing. There's a lot of contradictory thoughts in my mind about it and here's one I came aware of after listening to author and doctor Edward Tick and his work with post traumatic stress disorder with veterans. This sounds like a long shot but actually it is quite close to our function as society.

Dr. Tick was seeing the PTSD as a incomplete initiation. Where our soldiers has been sent to serve our society abroad, facing their fears and deaths, facing the experience that is very disintegrating experience to one's mind or soul if you wish. After serving their time, they come back but no one takes care of integration back to society. Some of them wounded, everyone sacrificed a lot, they fly few hours on a plane and BOOM! Back to normal life - at least that's what is expected of them. All of them also has to deal with the discussion in society if we even should've been in that war anyway. Others evaluating the value of their sacrifice which on a personal level is huge.

Well is this so? Go to school, get a car, get drunk and go to army. Is this the initiation to our society? Initiation on both levels - individual and social - is at best finding the place in society, to serve society as a full member of it and to get personal fulfillment and sense of belonging in doing that (Mircea Eliade, Rites and symbols of initiation). I agree totally with that description. But looking our societies today makes me wonder if the initiation is left solely on the individual level and on personal responsibility. The initiation to be a acknowledged member of one's social environment is not self-evident anymore. This leads to wrong kind of behavior - even criminal - and leaves automatically some people outside our society.

From initiation point of view, going towards bigger social clusters leads to alienation and social exclusion. When we have problems already with this amount of centralized governance and with large and loose societies, why make this worse?

Note: This is not a tragedy only on an individual level. It is also money related issue, but even more a security and wellbeing related issue on social level.

What is the core of spiritual strength?

This writing is kind of the continuation to the past blog of mine, of religious discussion. Like I concluded in that blog, no religious nor spiritual path can be judged or categorized by the plain facts it offers. I've come to think this is also the case with nominal christianity. People have somehow lost the core of the religion. The same phenomenon can be seen in all religions. In many spiritual movements, like christianity, islam and buddhism, you hear the talks about secularization.

The common answer is that religions are needless today. Science has taken so big leaps that people don't have the need to believe into "imaginary friends" anymore. But at the same time everyone can see how the science has not got us any better. Science has only those thousands of theories, diagnoses and medications, still unable to solve the mystery of mind and to explain what we are made of. Besides, science is also a question of believing. Whether it is a regular flu or theory of relativity, we can explain a lot, but having an effect on the real world theories describe, requires faith.

What is it that spirituality offers then? What is the core to keep people empowered and convinced? I don't know the answer for sure, but I think I'm not missing the point very badly, if I say it is the experience. Same time as the talks of secularization increase, the influence of religions and spirituality to our everyday life diminishes. Though only through the influence, you get the experience. And the influence is nowadays only the few formal things scattered infrequently along your life's path - weddings, funerals and from two to three other days in your life.

I had to take the buddhist yoga course to learn to quiet my mind and to learn to contemplate my inner thoughts. I got only vague suggestion on praying from my own spiritual group. Only after some time I learned about medieval monastery practices and for example quietism that would've had the part of the answer I was searching for. It was the experience I was after - not a membership to a club that has certain benefits after you die.

For me the experience and living this life is in a core of my spirituality. I don't get any satisfaction in argument on facts and figures. I don't get a warm feeling of belonging just by donating to someone who is on "a good cause". I need the experience, the tools for this life and the nourishment for my spirit. And luckily I've come to notice, that I'm not alone.

Will to change (WOS part III)

I continue with thoughts arisen from the Walls of our souls part 1 and part 2. Those writings has lead me to think about the will behind the change. People do have innate tendencies to change because of our biology. Our brains are designed to adapt, but because of survival, we also have to have the fear for the change. But how do we react or adapt in different situations, is also a question of conscious thinking and requires at least some amount of will. I think if the process would be just biologically driven, I wouldn't do this thinking process at the moment - I'd just choose according to my instincts.

When talking about the bigger changes in life, not just everyday bread-or-porridge-for-breakfast decisions, one needs the will more than usually. But the will can also lead you astray, if you're not familiar with it. Knowing the nature of the will is important. "Will" today is thought to be some kind of focused, determined state where one tries achieve a chosen goal. A state where one focuses all perception and actions towards desired target. A target that very often has been reasoned to be the best alternative. Or if the target's been chosen instinctively, it is without knowing where from and why the emotions rise.

When choosing goals in life, we quite often use only reasoning. This is what we're taught to do. But when we ourselves - our brains, bodies and minds - cannot be reasoned, the decision made by plain reasoning, is just folly. The will itself works also on different levels than solely on pure scientific logic. If one reasons the goals and uses will as mere a tool to achieve desired state, one ends up out of the frying pan, into the fire. This creates usually a situation where personal power is depleted in the process of setting goals too high or worst yet, choosing the goals that wont increase your energy. This leads easily to dead end where you hear one saying: "I want to change my life without changing." You can't change without the energy to do it.

The will consists of many elements. The desires, needs and emotions are to be evaluated and included also. Will is not plain focus or being stubborn. The best description I've achieved so far is:

"Will is not determination. To be determined is to know one's will."

How being social is very anti-social

I know some people who consider themselves as social and some who consider they are not very skilled in social situations. But these are not the opposites.

To some people social equals to gregarious, loud and outgoing to the point where they suffocate everyone else. They usually like to socialize, but they pick only the company that supports their own ego and hear only the comments that support their own view on themselves. Yes, on themselves, because they usually are not interested of the world around them and the people in it. Their excuse is the interest and love to other people but the truth is usually interest on themselves and using other people in the process. They have an inner world - oversized ego - which they've built and they use other people as mirrors. But in a way like the Snow White's stepmother used the mirror, not really seeing what is actually going on around them.

Social is just being social. Last time checking the dictionary it said "People who like to be with other people". It doesn't include the social skills. Social and socially skilled people on the other hand seem to be less social on the first glance. This is because they are genuinely interested of others but they also have the ability to give room for the people around them. They also strive to understand other points of views and they understand the need of inner silence in the process. By talking, you only find what you wanted to find, usually a reflection of yourself. By listening, you find what's outside you, and you risk a chance of learning of the world and people around you.

The problem with this term "social" is the illusion of social people being also socially skilled, considering and loving persons. This is not true. In my life this has usually been exactly the opposite. Including myself. But I've come to learn that the social life is so much easier with the social skills and they are worth the pursue. Though it can be pain at the start and requires you to give up a lot of the pile of crap you've used to call yourself.

One of today's slogan is that "you don't need to understand other people to get along with them". This is true to the point in getting along. But if one claims to be social and socially skilled, considering and open person, you really do need to understand. You can't make this happen just by saying this is true - you might not see the truth, but trust me, other people do. Whether or not they are polite enough not to say that aloud. If you want to see, learn and develop yourself, you do need to understand. If you lack the ability, the empathy, to do this, you should probably train yourself. Empathy is also a skill that can be learned. Study yourself and find the reason for the inability. Sometimes this process reveals something of yourself, something you didn't want to know and accept, but I tell you, it is worth it. And it's possible for everyone.

You just need to stop. Yes, you. Not the other people.

The power-draining modernity

Many speak of modernity and stress it causes to a man. Many speak of accelerating speed of life and the shallow contact it gives to life itself. In ancient philosophies the speed of life and just external performing of man has never been valued high. For example in taoism is a concept called Te - virtue. The virtue can be understood as a inner personality or strength. Virtue can also be described by an analogue to farm; the virtue of the farm is to produce the crops. Virtue cannot be learned from books but from studying the inner self. As one lives according to his or her virtue, one grows the inner strength.

In Taoism is also another concept: Wu Wei - the concept of effortless action. It's philosophy is to spend only as much energy as is needed to complete the task. All extra energy spent is just an extra stress. For example skilled butcher cuts between the bones, so he never has to sharpen his knife. Even though training a craft takes a lot of effort, mastering it gives you the possibility to do it out of a sheer joy of doing it. Not stressing yourself.

It's also a biological fact that brains shape according to our environment and actions. The most used neuron circuits strengthen and the less used circuits tend to weaken and die. So also biologically thinking the older one gets, the more hard it becomes to gather and learn to master new skills, virtues or ways of life.

But today's world demands sometimes the opposite. Man has to be ready to move his whole life and family after jobs. He has to be ready to train oneself into completely new profession, if markets demand that. Some has even made a lifestyle and dogma of this superficial and shallow touch on life, claiming that man has to renew - to "shed a skin" - in certain cycles of years. Man does need certain kind of renewing, replenishing, but I'm not sure these "prophets" always see the process in positive, empowering way.

Every year we have less time to be quiet with ourselves. Every year there's less people doing our jobs, causing the few do more than before. Every year there's more people without the job, below the average subsistence, forcing one to focus on survival, leaving no time for inner development, growth as a human being. Thus blocking also the development of our societies. Every year we have more social problems, poverty, crimes, diseases and people dropping outside the society. Which nowadays seem often only a society for a few "qualified". For those who sacrifice themselves for nothing. The growth of our economy doesn't equal to the growth of our humanity.

Impenetrable ego (Walls of our souls -sequel)

Last year I wrote about the walls of our souls. I had a vision that we build the walls to protect ourselves. Some defenses around our egos to keep us safe. However in the process of disassembling my own walls I came to see the fortress is quite empty inside. I came to this conclusion after noticing that in taking the walls apart, I always had to give up of something I've used to call "myself". Actually, I am not revealing something that is called me from the shadows of the walls, but instead there's no one home inside the fortress. There is no "higher me", there is no divine soul inside.

The walls and ego seem to be the same thing after all. The "ideal me" I've wanted to be all my life does not exist at all. Well, should I put the bricks back on their places then? I cannot live as incomplete construction yard, right? But it wouldn't solve the original problem. The original target was to be open to the world, open to myself and open to my environment on all levels. And to break free from the fortress, from the prison I've built for myself. But, the stronger the ego, the further the goal. No matter what kind of ego I build, in building it, I always leave something out. The more I identify with something, the more I reject it's opposite. It'd just feed the dualistic battle where no one eventually wins. So the answer to break free from the truths I've built for myself, seems to be to get rid of the ego.

Instead of just thinking who I am, I should change the point of view totally. I'm not sure yet what it is, but I've come to learn few new views.

• Most of the obstacles in being free and being true to yourself comes from yourself. The ego makes the biggest blocks on life's highway.
• Your truth is a lie to someone else and your lies are the holiest truths to someone. If you fight this, you will lose - if you accept it, you have a chance to learn. 
• To your inner balance and peace there is no right of wrong, true or false, black or white, dark of light. There's just your inner force.
• The inner force must not be fed from dualities, because every time you feed from light, you risk losing to dark, when you feed from hate, you risk losing to love and when you feed from others you risk losing to yourself. 
• The strong ego gives an impression of vast and large world. But it is just a world full of empty visions which exist only to yourself. Stronger the ego, stronger the hallucinations and stronger the belief into them. 
• When your world is not agreed on, it doesn't exist. No contact space means no flow of force. No force means imprisonment inside your ego's hallucinations.  
• To the outside world, your world exists only in positions where you find contact space with your environment and other world. 
• Your world and your force replenishes only through these contact spaces. 

Let's see where the world takes us...