Pyhiinvaellus yksilöön

Viime blogissa kysyin, että ulkoistammeko päätöksen siitä, mitä me todella olemme. Ja onko tämä syy, minkä vuoksi yhä useampi masentuu, etsii itseään, kärsii erillisyydestä ja syrjäytyy.

On tavallaan hassua, että yhteiskunta, joka korostaa yksilöllisyyttä äärimmilleen, on tavallaan sen uhri. Että ihmiset eksyvät itsetutkiskeluretkillään ja hävittävät loputkin minuudestaan. Että yhteiskuntana tuotamme yksilöitä, jotka eivät kykene ykinkertaisiinkaan asioihin, koska eivät osaa päättää, mitä todella haluavat. Mennään ulkoa sanelluin ohjein ja mallein siitä, miten elämä pitäisi elää ja kun se on ristiriidassa jonkun toisen ulkoa opitun mallin mukaan, tulee konflikti johon yksilö hyytyy. Edes downshiftingiin, elämän hidastamiseen, ei kyetä, ellei joku tee siitä reseptiä, tv-sarjaa tai ohjekirjaa.

Toisaalta tämä voi olla myös tavoitteellista. Ehkä takana on oikeasti laskukaava, että kun karsimme tällä järjestelmällä x% tehokkaimpia yksilöitä, kykenemme kantamaan muut mukana ja vaurastumme silti. Ehkä se onkin siksi juuri niin trendikästä puhua näistä syrjäytymisen, erillisyyden ja uusavuttomuuden ilmiöistä, koska samalla korostamme omaa paremmuuttamme. Harvoinpa näistä esimerkiksi masentuneet julkisuudessa puhuvat. Samalla ohjaamme mielenkiinnon pois siitä, että tämä on tavallaan välttämättömyys, jolle emme voi mitään. Ja puhutaanko siitä ehkä siksi juuri, että näyttäisi siltä, että teemme jotain? Mutta oliko tavoitteemme ihmisyys vai talous? Hyvä kysymys, mutta jotenkin itsestäänselvä. Entä jos kysyn, ovatko talous ja ihmisyys oikeasti eri asioita vai pitäisikö alkaa hyväksyä, että kädenjälkemme maailmassa on todella omamme?

No, ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Haemme itseämme vuorovaikutuksessa muiden ja ympäristömme kanssa. Olemme tavallaan haluamattamme osa kulttuurimme tuotosta. Vapaa tahto on sinällään vitsi, että tahdonmuodostuksen pohjana on kuitenkin opitut mallit. Sitä paitsi monet tahtoa ja yksilönvapautta korostavista korostavat ylellisyysvapauksia - eihän oikeutta menestyä tarvitse puolustaa, siihen on jo järjestelmässä sisäänrakennettu ohjeistus. Lisäksi yleensä puolustetaan oikeuksia saada itse jotain, ei antaa muille jotain. Mutta vertailupohja haetaan niistä muista, menestyvämmistä ihmisistä. Ja ne, jotka osaavat järjestelmän säännöt parhaiten ja myös uhraavat ja siksi voittavat siinä pelissä, ovat todellisuudessa juuri menestyneimpiä, tasapainoisimpia ja onnellisimpia.

Sosiaalisuuden osalta on myös ihan tieteellistä faktaa, että tietyt hermoyhteydet vahvistuvat nopeammin sosiaalisissa konteksteissa. Vaikuttaisi siltä, että mitä vahvemmin kokemuksemme ovat sosiaalisissa ympäristöissä hankittuja, sen voimakkaammin ne muovaavat minuuttamme. Toisin sanoen, sosiaalisimmat kokemuksemme ovat vahvinta minää. 

Onko sitä niin paljon kaivattua yksilöä sitten edes olemassa? Senkö tunnustaminen on se vaikein juttu? Onko meidän ihan turha puhua yksilön oikeudesta edes etsiä itseään? Pitäisikö jo päivähoidossa ja kouluissa alkaa opettaa sitä, miten sen elämän hyvyyden ja tasapainoisuuden löydämme oikeasti yhdessä - emme yksin?