Luin Vihreästä Langasta jutun Oonasta, 23-vuotiaasta eläkeläisestä. Artikkeli upposi ensin sinne "näitä sattuu" -kategoriaan, mutta vähän aikaa mietittyäni aloin tunnistaa huolestuttavan paljon tuttuja piirteitä lähiympäristöstäni juttuun liittyen. Jopa niin paljon, että innostuin kirjoittamaan pitkästä aikaa suomeksi ja ihan "arkisista" asioista.
Olen havainnut lähipiirissäni melko paljon kummallisia piirteitä viime vuosina. Suurin osa liittyy siihen, että elämästä tehdään paljon isompi asia kuin se on. Ikäänkuin itsemme ymmärtäminen olisi asia, jonka vuoksi voimme uhrata itsemme - sen mitä etsimme. Neuroottista kännykkäriippuvuutta, sairaalloista ulkoa-ohjautuvuutta, yliampuvaa filosofointia ihmisyyden perusteista ja neuroottista tieteellisyyttä itsensä ja maailman ymmärtämisen suhteen. Ja usein ihmeellisiin mittasuhteisiin vietynä. Jopa niin, että perusteet oman elämän hallinnassa ollaan valmiita hylkäämään, koska...
...koska voimme. Jos masennumme tai eksymme itseemme, yhteiskunta kyllä maksaa tutkimusretkemme.
En tarkoita, että pitäisi ruoskan kanssa vaatia ihmisistä enemmän. Mutta miksi ihmeessä reunalla olevat tyrkätään yli? Miksi täytyy antaa mahdollisuus eksyä itseensä, kun päämäärä pitäisi olla löytää itsensä? Miksi ohjaamisen ja kasvattamisen sijaan jätetään ihmiset yksin ja annetaan vain rahoitus näihin suuriin tutkimusretkiin? Yksilön arvo on korvaamaton, mutta kun me itse hukkaamme arvomme, ei sillä ole mitään merkitystä mitä julistamme, koska järjestelmä määrittää paikkamme. Vai sitäkö juuri haemme?
Ulkoistamme päätöksen itsestämme.
No comments:
Post a Comment