Alusta asti ihminen "menee eteenpäin" ja "rakentaa". Näin tietysti pitää jossain mielessä ollakin. Uusia taitoja ja tietoja karttuu, hankitaan elämänkokemusta. Ja tietyssä mielessä elämä näyttää etenevän eteenpäin, se näyttää rakentuvan kaikesta siitä, mitä matkalla oppii ja vastaan tulee. Joskus puhutaan myös ihmisen täydeksi tai kokonaiseksi tulemisesta. Ikäänkuin meistä aina puuttuisi lähtökohtaisesti jotain. Todella hienoa on sekin, jos siinä matkalla voi oikeasti rakentaa jotain. Vaikkapa talon perheen kanssa tai tuoda omaan yhteisöön jotain kaikkia hyödyttävää. Jotain, josta ihminen muistetaan.
Mutta minusta tuntuu nyt, että tietyssä mielessä oman identiteetin ja minän rakentaminen vie hakoteille. Omaa sieluaan ja sisintään ei rakennella tai puuhastella. Se ei ole leikkaa-liimaa -peli, jota voi muokkailla mielensä mukaan. Ennenpitkää ne asiat, joita siellä omassa sisimmässä on, tulevat aina pintaan - joko ongelmina tai positiivisena voimavarana. Mutta jos ne pyrkii rakentamaan peittoon, korvaamaan tai muokkaamaan väkisin, niin siitä seuraa väistämättä ongelmia. Ennemmin tai myöhemmin.
Oman sisimpänsä löytäminen, oman päämäärän ja tahdon kirkastuminen on itse asiassa purkamista. Asioita voi ja saa kokeilla, katsoa maailmaa eri näkökulmista ja oppia. Mutta ei pitäisi koskaan unohtaa, että me olemme kokonaisia. Jotain voimme joskus itsestämme menettää, mutta tavallaan se pala on silti aina olemassa. Ja se on saatavissa takaisin.
Sen oman sisimpänsä ympäriltä sen turhan rakennelman purkaminen on kai se mitä elämässä pitäisi tehdä. Nähdä kirkkaasti itsensä, tuntea itsensä ja lopettaa oman itsensä täyttäminen ulkoa. Me olemme jo sitä, mitä me tulemme aina olemaan. Sen hyväksyminen ja kunnioittaminen, muuttaa myös ne hankalat asiat voimavaraksi. Tai ainakin auttaa meitä pysymään tasapainossa itsemme kanssa. Ja kun siihen pystyy, on usein tasapainossa kaiken muunkin kanssa. Mikään ei enää muistuta meitä ulkopuolelta siitä, mikä itsessämme on vielä löytymättä.
Ei eteen ja lisää, vaan sisään ja vähemmän.
