Kuulun siihen sukupolveen, jolle roolipelaajaksi tunnustautuminen julkisesti on tavallaan verrattavissa moneen muunkinlaiseen "kaapista tulemiseen." Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun sen julkisesti teen ja täytyy sanoa, että ei tässä enää sitä ensi tunnustuksen hehkua olekaan. Olkoot siis viimeinen kerta. Noh, itse asiaan...
Tapasin pitkästä aikaa erästä tuttavaani ja jossain sivulauseessa tuli mainittua monenlaisen vapaa-ajan vieton lomassa roolipelit. Vaikka asia keskustelussa oli ohi yhtä nopeasti kuin sanan lausuu, jäi se kuitenkin mieleeni. Ehkä samasta syystä kuin edelleen ostan Kingin kirjoja, vaikka en niitä lue tai miksi edelleen säilytän Suicidal Tendenciesin erästä C-kasettia, vaikkei se ehkä ole edes kuuntelukelpoinen. Siksi, koska roolipelit olivat joskus erittäin merkittävä juttu minulle. Mutta yhtäkkiä tajusin, että olen elänyt vuosia edes kaipaamatta koko asiaa. Siis en oikeasti edes tiedä, onko World of Darknessin maailmanloppu jo tullut! Eikä minulla ole edes viimeisimpiä kirjoja, vaikka Kingin osalta voisin tarkistaa asiat hyllystä, koska vaan haluaisin.
En ehkä osaisi enää pelata roolipelejä. Eikä se johdu siitä, että mielikuvitukseni olisi tylsistynyt. Päin vastoin, pari pientä satuikäistä lasta, vauhdikas elämä ja levoton mieleni on ehkä jopa kiihdyttänyt sitä. Mutta varmaankaan siksi en osaisi, koska en usko saavani siitä enää sitä "adrenaline rushia" - kiihtymystä ja innostusta - kuin mitä roolipelit joskus tarjosivat. Olen melko intohimoinen ja roolipelit ovat tarjonneet reitin tuntea intohimoa, romantiikkaa, kiihtymistä ja jännitystä jonkin itse luodun asian eteen. Fiktiivisen, mutta minun oman. Mutta edes ajatus ei enää tunnu houkuttelevalta, koska se olisi kuin...
...halpa todellisuuden kopio. Ymmärsin oikeastaan vasta tänään, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen vuosia kerännyt turhautumista, vihaa ja epätoivoa työelämässä toisten maaleihin taistellessa. Olen aina tuhlannut intohimoa, omistautunut ja elänyt niiden asioiden puolesta, joiden eteen olen työskennellyt. Turhautuminen, pettymykset, viha ja epätoivo seuraa, kun huomaa, etteivät ne maalit olekaan sitä, mikä olisi minua. Tämä ehkä suurimpana motivaattorina heitin reilut pari vuotta sitten hyvästit vakaalle palkkatulolle - vielä ihan mukavalle sellaiselle - riskeerasin uunituoreen asuntolainan, perheeni hyvinvoinnin ja lähdin sekä opiskelemaan, että yrittäjäksi. Se kyyti on ollut melko rajua. Ei vain käytännön ongelmineen, rahansäästökuureineen ja pelkojen ja stressin kanssa, vaan myös oman sisäisen maailman kanssa. Sitä myöten tietenkin myös ihmissuhteiden, etenkin läheisten kanssa, on joutunut asemoimaan itsensä uudelleen. Koska en enää tunnista sitä minää, joka olin. Roolit ovat poissa ja jotain, johon en vielä itsekään ole tutustunut, on syntynyt.
Nyt teen mitä haluan, mistä nautin ja sillä on välillä kova hinta. Eikä sillä tosiaankaan vielä tienaa, koska ei kahdessa vuodessa mitään pysyvää ehdi kukaan saavuttaa. Rajua se on siksi, että kun pelinjohtaja kysyy, että laitetaanko tosiaan kaikki panokset tähän ruutuun, niin ne myös ovat siinä. Kaikki. Todellisuudessa. Tässä ja nyt.
Ei enää koskaan roolipelejä.
No comments:
Post a Comment