Niin kauan kuin meillä on ilmastokeskustelua tai keskustelua luonnonsuojelusta, voimme tarkastella itseämme ja omaa toimintaamme ikäänkuin ulkopuolisena faktojen ja fiktion ristiaallokossa. Vähän kuin uhrina. Kun keskustelu loppuu, joudumme peilin eteen. Tekijänä ja vastuullisena.
Olen alkanut uskoa, että väittelyä ei kannata voittaa. Ensinnäkin siksi, että en usko ihmisen oppivan mitään, ellei opetus satu. Mitä enemmän se sattuu, sen todennäköiseti oppimista tapahtuu. Ja toiseksi siksi, että en halua joutua vastuuseen kenenkään minuuden ja itseyden eheyden rikkomisesta.
Jokainen meistä tietää sisimmässään, että myrkkyjen, kemikaalien, tehdassavujen ja muun roinan työntäminen luontoon vahingoittaa luontoa ja sitä kautta itseämme. Mutta sen asian myöntäminen aiheuttaa suurta ahdistusta ja luopumista. Ahdistusta siksi, että joutuu alkaa tarkkailla itseään tekijänä, eikä harhaanjohdettuna lampaana. Luopumista kaikkivoipaisuuden illuusiosta, että ei olekaan jumalansa kuva ja sen kaltainen hallitsemaan luotu olento, vaan ainoastaan yksi organismi kokonaisuudessa nimeltä luonto.
Näyttää olevan helpompaa kuolla anoen anteeksiantoa ja syyttäessään johtajiaan kuin elää kantaen vastuunsa ja myöntäessään virheensä. Kun keskustelen ihmisten kanssa vaikkapa jätevesiasetuksesta tao ilmastonmuutoksesta, en halua tuota keskustelua voittaa, sillä tunnen itsessäni sen voimattomuuden, ahdistuksen ja tyhjyyden, jota oman itsensä näkeminen tekijänä aiheuttaa. En halua sitä lähimmäisilleni, koska en voi antaa mitään tilalle. On varmasti armeliaampaa antaa ajan kulua ja olla vastaamassa hätähuutoon sitten, kun sen aika tulee.
Emme todellakaan ole päässeet tätä kauemmas luonnosta. Kun keskustelemme ilmastosta ja luonnosta, keskustelemme itse asiassa niistä oman itsen syvimmistä asioista. Ja niin kauan kuin on keskustelua, on anteeksiantoa. Kun puhe loppuu, on vain tekijöitä.
No comments:
Post a Comment