Joululahjoista paras

Tällä blogissa oli aiemmin kirjoitus liikenteestä ja hölmöilystä siellä. Tiedätte, sitä tavallista kiirettä, hermoilua ja muuta, jolla voi olla ehkä vakaviakin seurauksia...

Mutta blogitekstiä ei ole enää. Sain tänään soiton toiselta osapuolelta. Kohteliaan ja vilpittömän anteeksipyynnön ja anteeksipyynnön hyväksymisen merkiksi lähti vanha blogikirjoitus.

Näin se elämä pitää mennä. Asioita tehdään, niistä opitaan ja elämä jatkuu eteenpäin. Selkä suorana ja rehellisenä sekä muille, että itselleen. Ihmiset voivat joskus tehdä harkitsettomattomia asioita, mutta se ei tee heistä ihmisenä typeriä tai huonoja. Hyvä muistutus minullekin.


Minulle tuli tästä soitosta todella hyvä olo, varmasti paras joululahja tänä jouluna. Joten erittäin hyvää joulua ja uutta vuotta Antti Kuituselle ja perheelle Keski-Suomeen. En tiedä olenko mikään sanomaan, että teit miehen työn. Minun arvostukseni ainakin ansaitsit!

Kiitos, kun soitit!

Words, love and life - Sanat, rakkaus ja elämä

Say what you think, don't think too much how to say it. Because part of what want to say, may be lost into your reasoning. And the soul of the message you tried to send, maybe gone with it.

When you're understood, it is the most important thing for you. Not the fact who understands it, where or when. One of the secrets of life is to find those crossroads: Where you touch someone and you are touched. In those crossroads the love and life performs their most beautiful dance.

Don't hurt anyone on purpose. Be genuine to yourself. Then you can always say what you feel. And you're never lost. Just trust yourself.


---


Sano mitä ajattelet, älä ajattele miten sen sanot. Koska osa siitä, mitä haluat sanoa, voi hukkua siihen, mitä ajattelet sanoistasi seuraavan.

Kun sinut ymmärretään, vain sillä on merkitystä. Ei sillä kuka sen ymmärtää tai missä tilanteessa se ymmärretään, koska koko elämän salaisuus on löytää ne kohdat, joissa sinä tulet kuulluksi ja ymmärretyksi. Koska niissä kohdissa rakkaus ja elämä tansivat kauneimmat tanssinsa.

Kunhan et tarkoituksella ketään loukkaa ja olet aito itsellesi. Silloin voit aina sanoa mitä ajattelet, etkä eksy. Muista vaan luottaa itseesi.

About love and soul

He or she is not my love. My partner, my kids, anyone at all - no matter how close to me - is not a part of me. My love is in me, my parts should be inside me, my own. 

By thinking that I am losing something with them, am I saying, I had nothing for them?

The exchange of things; love for money, for fears, for status, for love, for anything - is not love. It's just trading. Filling something that should be there (inside me) with something that shouldn't be there. 

Give love, care, but don't exchange your existence, your soul. Then you lose also your genuine love, replace it with something you think is love. If your soul is missing, travel to find it. 

Immediately. 

Miksi taas YT:t?

Yritys tuottaa esim. IT-asiantuntijapalveluita. Mitä vähintään tarvitaan on a) myyjä, joka myy tekijän b) tekijä, joka tekee työn josta laskutetaan. Ne voivat olla sama henkilö, mutta silloin on varauduttava siihen, että palkkaa nostetaan vaan siltä puolelta kuukaudelta, kun tekijä tekee työtä, josta voi laskuttaa.

Hyvä myyjä maksaa noin 3500 euroa. Sivukuluineen 5000 euroa + auto, kilometrit, matkakulut ym. mitä hän tarvitsee suhatessaan ympäri Suomea (junalippu SJK-HKI 100€ / suunta…). Palkkapäivänä matkalaskuineen menot voivat helposti olla siis 6000€. Hyvä tekijä maksaa saman verran. Tekijä ei tarvitse matkalippuja niin paljon, mutta työkalut on oltava. Tietokoneet, järjestelmät, niiden päivitykset ja kaikki maksavat helposti kuukaudessa myyjän matkalippujen verran. Tilavuokra, siivous, vesi, sähkö, postipalvelut, ym. toimistolle on noin 500€ / kk. Menot siis 12 500€/kk.

Hinta tällaisilla palveluilla on noin 85€/h Seinäjoella. Tuosta 85 eurosta alvia on pari kymppiä. 65 € tunnista jää siis yritykselle, jos oletetaan, että laskutus, tilitoimistopalvelut ja kirjanpito on täysin ilmaista vuosi-ilmoituksineen ja tilintarkastajineen. Tunteja pitää siis tehdä kuukaudessa 192,3h, että menot on katettu. Kuinka monen TES:issä tämä on normaali työaika? Todellisuudessa siis paiskitaan ylitöitä. Myyjä taas ei voi kääriä hihoja, koska hänen on myytävä 12500 eurolla palveluita joka kuukausi.

Noh, yhden työntekijän tehollinen työaika on todellisuudessa noin 5h per päivä. Kuukaudessa siis noin 100 tuntia. Eli realistisen matikan mukaan työntekijöitä pitää olla 2, mutta menot ovatkin sitten jo 18 500 € / kk. Myyjän on siis tehtävä kauppoja vuodessa 222 000€:lla. Kaksikymmentä tuhatta euroa JOKA IKINEN KUUKAUSI tai ei ole ansainnut palkkaansa.

Okei, nostetaan tuntihintaa, mutta kauanko sitä voi tehdä, ettei myyminen ole mahdotonta? Moniko teistä korjauttaa tietokoneensa liikkeessä, jossa tekijä veloittaa 153€/h, että voisi tehdä vain normaalia työaikaa? Tai pahimmassa tapauksessa tekee ylitöitä, tulee sairaana töihin, joutuu työterveydessä pitkän sairastelun tuloksena kalliisiin kokeisiin, erikoislääkäreille ja pitkälle sairaslomalle, josta työantaja maksaa omavastuuna puolen kuun palkan. Okei, KELA palauttaa noin 75% työterveyskuluista, mutta kalliiden tutkimusten ja hoitojen jälkeen tuo 25% on todennäköisesti tuhansia euroja ottaen huomioon lisäksi sen, että se työterveyspalvelu ei ole mikään yhteiskunnan tuotos vaan yrittäjän ostama palvelu. Menetetyn työajan, laskutuksen ja lisäkulujen ansiosta myyjän kuukauden myyntitavoite juuri tuplaantui ja sairastavan kollega tekee tupladuunin, onneksi olkoon!

Noh, jos palvelu maksaa satasen tunti, on kuukausipalkkaa paineita nostaa. Tietenkin, että palveluita on varaa käyttää. Mutta myyjän myyntitavoitteestahan 90% on palkkakuluja? Eli myyntitavoite nousee, jos menot nousee. Olisihan se tietysti kiva, jos palvelut maksaisivat vähemmän – ehkä vähempi palkkaakin riittäisi. Mutta palveluiden tuntihinnan lasku ei onnistu, koska palkat – jatkuvasti nousevat sellaiset – on maksettava. Niistä ei usein voi edes keskustella.

Mielenkiintoista matematiikkaa – johtopäätösten vetäminen onkin sitten jo politiikkaa…

Kansainvälistyminen, yrittäjyys ja... Mitä vielä?

Osallistuin tänään Seinäjoella yritysten kansainvälistymisseminaariin, jossa eräänä esiintyjänä mm. Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Bruce J. Oreck. Hänestä lisää kuitenkin myöhemmin. Seminaarissa toistui usean puhujan toimesta verkostoitumisen, innovaatioiden, koulutuksen, pienyritysten yhteistyön ja lähialueiden hyödyntäminen. Janne Sankelo muistutti yhteistyön ja paikallisen verkottumisen puolesta. PK-sektorin mahdollisuuksina Peter Östman puhui Skandinavian, etenkin Ruotsin mahdollisuuksista ja Jarkko Wuorinen Venäjän mahdollisuuksista. Aivan tottahan on, että turha on lähteä merta edemmäs kalaan, mutta mutta...

Niin se koulutus ja innovaatiot. En ole läheskään niin varma, etteikö niitä kumpiakin meillä olisi jo tarpeeksi menestyvien yritysideoiden aineksiksi. Joskus on kyselty sitäkin, että tappaako liika koulutus innovaatiot, koska mitä korkeammin koulutettu, sen epätodennäköisemmin on yrittäjä? Mutta en usko siihen. Sen sijaan - etenkin näin pienyrittäjänä - pitäisi kysyä, että tietääkö korkeammin koulutettu vaan paremmin kuinka hankalaksi yrittäminen meillä on tehty? Ja kuinka paljon houkuttelevampaa ja helpompaa on pyrkiä maksamaan pitkä koulutus palkkasuhteessa, sen sijaan, että ottaisi opintolainojen päälle vielä lisää riskiä kannettavaksi? Yhteiskuntamme rakenteista yrittämisen matalaa suosiota varmasti on syytä hakea, muttei yrittäjyyskasvatus ja koulutus poista byrokratiaa, olematonta yrittäjän sosiaaliturvaa tai kulttuurisia asenteita riskinottoa kohtaan.

Entä se verkostoituminen ja yhteistyö? Ajatuksena on aivan erinomaisen hienoa, että esimerkiksi kolme pientä yritystä voi yhdessä tuottaa jotain, mitä isommat kilpailijat yksin. Ja vielä niin, että jokainen voi keskittyä omaan ydinosaamiseensa. Mutta sillä aikaa kun näiden pienyrittäjien pitäisi sopia keskinäisistä sopimuksista, tuotantotavoista, myyntivastuun jakamisesta ja mahdollisesti joskus tuloksenkin jakamisesta, pitäisi yrittäjän tehdä työnsäkin. Koska yhteistyö ja verkostoituminen ilman rahaa ostaa ruokaa on aika ikävää.

Onhan pienyrittäjällä toki mahdollisuus hakea rahoitusta ja tukea toiminnan kasvattamiseen! Mutta yhden tukibyrokratian läpikäyneenä, on kokemus se, että jos saman ajan olisi käyttänyt myyntiin ja laskutettavaan työhön, olisi tilikauden tulos ollut paljon parempi. Ei tukitoimista ole hyötyä, jos se vie yrittäjälät niin paljon resursseja, että nukkumisaika pitää käyttää siihen. Yllätys yllätys, yrittäjä, tuo suomalainen supersankari, tarvitsee myös lepoa, perhettään ja perhe häntä.. 

PK-yritysten tuki pitäisi viedä paljon lähemmäs yrittäjää. Ihan sinne ruohonjuuritasolle, missä puhutaan Jaskasta ja Maijasta. Ei tulosyksiköstä tai kustannuspaikasta. Yhteiskunnan tulisi - anteeksi ruma sana - fasilitoida paremmin yrittäjäksi ryhtymistä. Nykyinen yhteiskuntarakenne, sosiaaliturva ja kaikki on rakennettu isojen yhtiöiden ja palkkatyön tukemiseksi. Turhaa sitä kouluja haukutaan, jos orava ei opi kalastamaan. Kun kävyt ovat puussa, niin miksi lähteä kastelemaan tassujaan järvelle?

Entä se kansainvälistyminen? Rohkaisua tuli kyllä paljon. Ja mielenkiintoisia ideoitakin. Avoimeksi jäi vähän tämä yrittäjyyskin, mutta jos nyt sen vaihtoehdon olet valinnut, niin mahdollisuuksia kansainvälistymiseenkin on. Katsotaan nyt, miten moni niistä on toimistolla maanantaina odottamassa, vai meneekö tämäkin yötöiksi... Ahh, kukapa ei haluaisi yrittäjäksi?! 

Kirjoittaja on pienyrittäjä, joka ei ole opiskellut tarpeeksi välttääkseen yrittäjyyden, mutta kuitenkin niin paljon, että hyppy pienestä yrityksestä kansainvälisille markkinoille tuntuu pelottavan suurelta... ...ja jonka suurlähettiläs Oreck säikäytti niin, että palaan siihen omassa blogikirjoituksessa...

Loputtoman typeryyden ylistys

Tällä blogissa ja tällä otsikolla oli aiemmin kirjoitus liikenteestä ja hölmöilystä siellä. Tiedätte, sitä tavallista kiirettä, hermoilua ja muuta, jolla voi olla ehkä vakaviakin seurauksia...


Mutta blogitekstiä ei ole enää. Sain tänään soiton toiselta osapuolelta. Kohteliaan ja vilpittömän anteeksipyynnön ja anteeksipyynnön hyväksymisen merkiksi lähti vanha blogikirjoitus.

Näin se elämä pitää mennä. Asioita tehdään, niistä opitaan ja elämä jatkuu eteenpäin. Selkä suorana ja rehellisenä sekä muille, että itselleen. Ihmiset voivat joskus tehdä harkitsettomattomia asioita, mutta se ei tee heistä ihmisenä typeriä tai huonoja. Hyvä muistutus minullekin.


Minulle tuli tästä soitosta todella hyvä olo, varmasti paras joululahja tänä jouluna. Joten erittäin hyvää joulua ja uutta vuotta Antti Kuituselle ja perheelle Keski-Suomeen. En tiedä olenko mikään sanomaan, että teit miehen työn. Minun arvostukseni ainakin ansaitsit!

Kiitos, kun soitit!

Mitä vapaus on minulle?

Yleensä keskusteluissa ihmiset, jotka ovat eri mieltä, esittävät vaihtoehtoisia toimintatapoja. "...pitäisi panostaa tähän, unohtaa tuo, siirtää resurssit tuonne ja kieltää tämä. Tai ainakin rajoittaa ja niillä rahoilla kehittää sen sijaan sitä..." ..ja niin edelleen. Tavoitteetkin voivat jopa olla keskustelukumppaneilla samat. Erot ovat usein keinoissa ja niinpä keinot saavat joskus merkityksen, joka pitäisi olla tavoitteella mihin pyritään. "Haluamme osallistaa, jakaa hyötyjä, vahvistaa turvallisuutta, menestyä tässä ja niin edelleen." Keinot ovat toki olennainen osa ponnisteluja, mutta usein asioille löytyy sieltä tasapainoinen keskitie, jonka jälkeen voidaan keskittyä tavoitteeseen. Josta useinkaan ei olla eri mieltä.

Omassa elämässä tulee usein tehtyä yksinkertaistuksia - tietenkin elämän helpottamiseksi. "Pidän tuosta, valitsen tämän merkin, ymmärrän tuota ihmstä - hän puhuu järkeä. En edes mieti tuota, koska en ymmärrä sitä, en näy tämän asian päämäärää tai mihin hyötyihin tällaisella toiminnalla ylipäätään päästään." Näistä yksinkertaistuksista tulee aika usein asenteita, kaavoja ja reagointitapoja. Ne piirtävät minulle turvallisen ruudun, jota ymmärrän ja joka tuntuu turvalliselta. Jos sitä häiritään, vahvistan asenteita keräämällä ympärilleni lisää asioita ja ihmisiä, jotka ovat kanssani samaa mieltä ja vahvistavat sitä mihin uskon. Mutta hetkinen, kumpi oli ennen, uskomus vaiko vain se yksinkertainen, nopea reaktio?

Sitä huomaa jäävänsä usein tällaisten nopeiden arvioiden ja asenteiden vangiksi. Seuraa jotain asiaa, koska se vahvistaa omaa aikaisempaa käsitystä ympäristöstä ja minusta itsestäni. Ajan myötä niitä asioita on niin paljon, että alkaa olla vaikeaa katsoa niiden ulkopuolelle. Koska tavallaan ne asiat rakentavat ja määrittelevät minua. Asioita ei juuri edes ajattele tai kyseenalaista, koska sen jälkeen pitäisi nähdä taas niin paljon vaivaa kaiken miettimiseen ja läpikäymiseen, että saisi taas tyvenen siihen oman elämän lahdenpohjaan.

Olen huomannut, että kuitenkin ihmiset löytävät usein mielipiteiden ja arvojen kirjosta juuri parhaiten itsensä. Siis se, mitä varotaan ja pelätään arjessa, onkin usein juuri se, mikä vapauttaa ajattelemaan, ymmärtämään ja näkemään itsensä. Kaikkeen ei tarvitse uskoa, kaikkea ei tarvitse omaksua, mutta kokeilemalla, ajattelemalla ja hyväksymällä löytää usein itsestään sen "kovan ytimen". Sen minän, joka ei enää tarvitse niitä ulkoisia tunnusmerkkejä, tiukkoja asenteita tai samankaltaisuutta vahvistamaan sitä, mitä tietää olevansa. 

Vapautta minulle on se, että uskaltaa edes pieneksi hetkeksi jättää asenteensa ja arvonsa ja käväistä oman maailmansa ja uskomustensa ulkopuolella, pelkäämättä, ettei tiedä mihin palata.

  

Liitetäänkö Lapuaan Seinäjoki vai Kauhava?

Jossain määrin kotikaupungissani keskustelu kuntaliitosasiasta etenee reittiä, jossa ensimmäisenä ehdottomasti vastustetaan liitosta ja seuraavaksi kysytään, että Kauhava vai Seinäjoki. Keskustelusta paistaa läpi se, että ehkä Lapuan säilymiseen ilman liitoksia eivät edes lapualaiset itse usko? Totta onkin, että ihan ongelmatonta se ei ole. Meillä on paljon kuntoon laitettavia asioita, alkaen vaikkapa siitä, että terveyskeskuksen päivystykseen pääsisi edes samana päivänä, eikä päivystystäkin varten tarvitsisi varata aikaa - yleensä seuraavalle päivälle.

Tärkeämpää kuin kunnan nimi, on palvelujen toiminta ja asukkaiden oikeuksien täyttyminen tasa-arvoisesti riippumatta sosiaalisesta asemasta, asuinpaikasta, maksukyvystä tai siitä paljonko töitä joutuu tekemään oikeuksiensa täyttymisen eteen.

No se jatkokysymys... Jos jotakuta nyt liitetään Lapuaan tai Lapuaa jonnekin, on ehdottoman tärkeää, että pysymme mukana kasvavien alueiden ja keskusten kehityksessä. Se tuo työtä, resursseja ja on ehdottoman hyväksi alueen imagolle. Lapua nimenä ei varmasti katoa mihinkään vaikka hallintoa siirrellään ja tärkeää ainakin minulle on alueen imago vahvana, kasvukykyisenä ja yritteliäänä seutuna. Tänä päivänä kaikki nuo edellyttävät myös avointa halua yhteistyöhön ja yhdessä tekemiseen. Oli kyse sitten ihmisistä, yrityksistä tai asuma-alueista. Itselleni vastaus löytyi ystäväni ajatusleikistä. Ajatellaan, että Lapua saa rakentaa lähijunayhteydet tai 30 kilometriä moottoritietä - haluaisitko sen päätyvän Seinäjoelle vai Kauhavalle?

Pommiuhkaus Lapuan yläkoululla

Nyt sekin on nähty. Yläkoulun oppilas juoksee sisään opettajanhuoneesen kommandopipo päässään naamiotuneena ja esittää uhkauksensa. Lyhyen ajan sisällä jo toinen lähiympäristön henkeen ja terveyteen kohdistuva uhkaus Lapuan yläkoululla. Mielenkiintoista nähdä minkä verran julkisuutta asia saa. Mutta vielä enemmän kiinnostaa, millaista julkisuutta asia tulee saamaan ja miten sitä etenkin paikallisesti käsitellään.

Täällähän on totuttu puhumaan, että nämä ovat kaupunkien ongelmia. Siis isojen. Eihän meidän pitäjässä, kaikkihan täällä tuntevat toisensa ja hyvin on turvallista ja yhteisöllistä. Moniin, etenkin lastensuojelullisiin ongelmiin puututaan liian myöhään ja ennaltaehkäisyn sijaan keskitytään jälkeenpäin selittelyyn. Ei välttämättä edes korjaaviin toimenpiteisiin, vaan asian pois selittämiseen. En mollaa sitä työtä tekeviä tai heidän ammattitaitoaan. Lapualla varsinkin sen puolen resurssit ovat tiukassa.

Mutta epäilen, että yksi suuri syy tähän reaktiivisuuteen on juuri tuo ylläoleva kuvitelma, että ei meillä. Ei täällä maalla. Meillähän on kaikki niin paljon paremmin kuin kaupungeissa. Siis isommissa. Ja kun jotain tapahtuu, etsitään vain syy siihen, miten tapahtunut itse asiassa ei ollut sitä, miltä se näytti. Toivottavasti tämä ei seuraa vain selittelyyn poikien leikeistä tai huumorista. Asia on sen verran vakava. Toivottavasti otamme vastuun tapahtuneesta ja mietimme miten se ehkäistään. Ja että ainakin asian taustalla olevat ongelmat otetaan vihdoin esille ja hoidetaan. Kuten kaikissa jäsenistään huolehtivissa yhteisöissä.

Yhteiskuntana tasapainoiseen aikuisuuteen

Otin melko aktiivisesti osaa kampanjaan näissä presidentinvaaleissa, ja mieleenpainuvinta itselle olivat lukuisat keskustelut nuorten ihmisten kanssa. Samoin kuin valokuvat ja videomateriaali tapahtumista, sekä sosiaalisen median ryhmät molempien kannattajien takana (vai edessä?). Ja se meininki, se oli jotain erilaista kuin ennen. Aktiivinen politikointi on etenkin täällä Länsi-Suomessa ollut nuorten keskuudessa vähän leimaavaa ja jopa luotaantyöntävää, ei pelkästään epäkiinnostavaa. Politikoinnissa on ollut sisällä myös tietynlainen asiaosaamisen vaatimus, minkä vuoksi se on nähty ehkä niiden "kympin oppilaiden" harrastuksena, siinä kun muut pelaavat lätkää tai käyvät ratsastustunneilla. Mutta nyt mukana oli avoimesti tunne, jonka näyttämistä ja josta puhumista ei häpeilty.

Voi olla, että meillä on sukupolvi, jolle ei enää ole siirretty hiljaisuuden kulttuuria. Hiljaisuutta menneistä tapahtumista ja ajasta, joilloin politiikka rikkoi sukuja ja perheitä ja kiihotti vanhemmat ja lapset ja jopa sisarukset toisiaan vastaan. Nämähän ovat asioita, joista meillä on vaiettu ja josta perinteenä etenkin maaseudulla vain valtapuolueiden politiikkaan osallistuminen on nähty hyväksyttävänä nuorten osalta. Muu on nähty "radikaalina" tai mahdollisesti ongelmallisena. Mutta tämän päivän nuorille ei ehkä enää nykyinen nuorten vanhempien sukupolvi siirrä tätä vaikenemista. Enää ei ole perheissä asioita, joista ei saa puhua tai joiden muistelu sattuu. Eräänlaista vaikenemisen kulttuuriin painostamista edustaa myös Vesa-Matti Saarakkalan mielipidekirjoitus pohjalaisessa 6.2. Pelotellaan vastuulla ja esitetään itse muiden eteen henkihieverissä raatavaa vastuunkantajaa ja annetaan ymmärtää, ettei muu kuin kärsimys voi ihmistä pelastaa. Mutta onneksi nuorille koulutetaan medialukutaitoa, osallistumista, innovaatiotaitoja ja annetaan koulussa jo eri tavoin ajattelun välineitä. Vai kuinka monelle on Nokian, Angry Birdsin ja muiden uusien menestystarinoiden loisteessa opetettu vielä, että vain olemalla keskiarvoa, pärjäät hyvin?

Politiikkaan, yhteiskunnan rakentamiseen ja osallistumiseen vaikuttaa myös tunne, eikä sitä saa unohtaa. Emmehän me ole samaa mieltä edes niin sanotuista faktoista liittyen ideaaliin yhteiskuntajärjestykseen ja sen toimintaan. Miten me voisimme olla samaa mieltä siitäkään, mikä meitä tunnetasolla ruokkii ja millaisiin arvoihin me haluamme liittyä? Eikä meidän tarvitse olla. Eikä saa. Jokaisella puolueella on omat periaatteensa, omat hyvät ideansa, mutta myös ne surkeat ideat. Me tarvitsemme toisiamme tasapainottamaan itseämme. Aikuisuuteen ja aikuisena olemiseen liittyy mielestäni vahvasti tasapaino ja kyky toimia terveesti ja kehittävästi myös ristiriitatilanteissa.

Nuorilla on myös erilainen kyky joustaa ja sopeutua tilanteisiin. Asioita ei nähdä enää ehdottomina. Harva kertoo enää olevansa jonkin puolueen kannattaja, koska suku on ollut sitä aina. Nuoret osaavat ottaa toiset eri tavalla huomioon omaan itseen nähden, osataan joustaa ja muuttua yhteiskunnan mukana, vuorovaikutuksessa sen kanssa. Avainasemassa muuttuvammassa ympäristössä on keskustelu. Ja hyvä keskustelu on toisia kunnioittavaa, tasa-arvoista ja eteenpäin vievää, vaikka ei oltaisi samaa mieltä kaikesta. Mitä parempi keskustelukulttuuri meillä on, sen vahvempi on myös demokratia ja kaikkien vaikutusmahdollisuudet. Kuten mm. kumpikin kakkoskierroksen ehdokkaista painotti; nyt kannattaa keskittyä näissä vaaleissa alkaneen hyvän keskustelukulttuurin ylläpitämiseen ja vahvistamiseen.

Vaientamisen kulttuuri

Olen kirjoitellut aikaisemminkin joillain alueilla Suomessa esiintyvästä vaikenemisen kulttuurista. Siitä, kun ensin itse vaiettu vaikeat asiat ja opetettu myös lapset vaikenemaan niistä. Tietyistä jutuista - sotamuistot, perheväkivalta, alkoholismi, ja niin edelleen - ei ole hyvä puhua. Niistä vaietaan joko siksi, että kokemus on itselle liian rankka tai siksi, että puhuminen toisi ongelmia suhteessa muuhun yhteisöön.

Mutta vaikenemiseen liittyy vahvasti myös vaientaminen. Vastapuolta pelotellaan tai häntä alistetaan. Hänen ihmisarvoaan loukkaamalla ja asettamalla itsensä toisen yläpuolelle, saadaan toinen vaikenemaan pelottelijalle vaikeasta asiasta. Vaintaminen on aina vallankäyttöä, joka tapahtuu valta-asemaa väärinkäyttämällä; vetoamalla esimiesasemaan, hankittuun tai saatuun auktoriteettiin tai uskonnollisesti perusteltuun oikeutukseen. Usein viestit ovat piiloviestejä, koska suoraan sanottuna asia ratkeaisi käräjillä uhatun eduksi. Tämä usein kulttuurissa piilossa esiintyvä ilmiö on etenkin meillä Suomessa vielä paikoin vahva. Me olemme oppineet myös sietämään sitä ja monesti sitä ei edes itse huomaa, vaikka joissain ympäristöisä se on jokapäiväistä.

Tällaista edustaa esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkalan mielipidekirjoitus Pohjalaisessa 6.2. Kirjoitus on selkeä vastine sille, että tietty ryhmä ihmisiä ilmaisi vapaasti halunsa ja toiveensa. Ikäänkuin vaalisalaisuus olisi demokraattisessa yhteiskunnassa jokin velvollisuus. Sehän on oikeus, jonka voi käyttää tai jättää käyttämättä! Kirjoituksessa käytetään perinteisiä aseita antamalla rivien välistä ymmärtää, millaista niin sanottu "kulttuuriväki" on. Kirjoituksesta paistaa läpi katkeruus ja pettymys ja omaan suurempaan oikeutukseen usko ja sen koettelemus - joka kirjoittajan kohdalla onkin tapahtunut varmaan useasti viime aikoina. Tämä on hieno kohta elämässä. Yleensä tällaisesta asetelmasta kuin missä kirjoittaja on, alkavat silmät todella aueta ja elämä näyttäytyä monimuotoisempana. Toivottavasti Vesa-Matti ammentaa tämän hetken voiman käyttöönsä, eikä entistä vahvemmin lukkiudu vankilaansa.

Ihmistä voi todella koskettaa vain positiivisen kautta. Muuttaa ihmistä ei voi, mutta kun koskettaa syvältä ja rakastaen, ihminen muuttuu itse. Haluaa muuttua. Tosin lopputulosta ei voi ulkoa kontrolloida. Ja se aiheuttaa pelkoa, usein jopa niin paljon, että siksi päädytään vaikuttamaan muihin pelon kautta. Mutta kuten kasvatuksessa yleensä, voi vaan antaa esimerkin ja uskoa tekojen voimaan. Ja se on usein enemmän kuin tarpeeksi, kunhan se tapahtuu tasa-arvoisesti ja kunnioittaen. Jokaisella on oikeus tulla rakastetuksi, elää tasa-arvoista elämää, saada ilmaista itseään sellaisena kuin on ja uskoa hyvää muista. Tämän puolesta haluan taistella ja kutsua teidätkin taistelemaan. Mutta ei pelolla ja voimalla, vaan ilon ja keskinäisen kunnioituksen kautta. 

Kevätlukukausi alussa ja aika keskittyä... kaikkeen?

En tarkalleen tiedä miten suuressa roolissa koulutodistuksissa oleva "kaikkien aineiden keskiarvo" on tänä päivänä yleisesti jatkokoulutuspaikkaa tai työpaikkaa hakiessa. Itse rekrytoin alalle, jossa sillä ei ole suurta painoarvoa, joten en ole ihan varma. Ainakin joulun aikaan ja kesälomien alussa tuntuu melko monella, etenkin vanhemmalla sukulaisella ja perhetuttavalla, olevan päällimmäisenä kysymys "No millainen todistus tuli?". Siinä sitten nuori parhaansa mukaan yrittää kiteyttää melko laajan kysymyksen mahdollisimman helposti ja keskustelu alkaa - ja usein päättyykin - keskiarvoon.

Suurin osa ihmisistä ei ole kaikessa hyviä. Ei ainakaan ilman melkoisia ponnistuksia. Ihmiselle on luontaista, että mieltymykset, lahjakkuudet ja sitä kautta osaaminenkin, keskittyy tietyille alueille. Joku on musiikillisesti lahjakas, toinen matemaattisesti, eikä kumpikaan näistä ole toistaan arvokkaampi asia. Tulevaisuuden kaikki kuitenkin rakentavat sen ympärille, mitä haluavat tehdä ja mitä parhaiten osaavat. Voisi kysyä, että onko keskustelu keskiarvosta siis edes tarpeen? Sen lisäksi, että se harvasta on edes mukavaa. Koska vaikka sen taakse on helppo peittää esimerkiksi heikko ruotsin numero, niin ei siitä puhuminen kyllä kannusta niilläkään alueilla, joissa menestyy hyvin. Koko mahtavasta kasvamisen ja osaamisen kehittymisen prosessista tulee vain latteaa keskiarvoa.

Ehkä olisikin parempi kysyä, että "Mikä oli paras numerosi?". Tästä keskustelua on myös jo paljon helpompi jatkaa. Kysyjälle jatkokysymyksiä tulee mieleen yleensä heti ja vastaajankin on helpompaa kertoa jostain, mistä itse pitää. Lisäksi keskustelu vahvuuksista on omiaan tukemaan itsetuntoa. Ja hyvä itsetunto on äärimmäisen tarpeen etenkin niillä heikoilla alueilla työskentelyssä! Mitä sitä turhaan keskittyä siihen, mikä ei suju ja mikä ei tunnu hyvältä? Pääasia, että perustiedot ja -taidot asioiden kohdalla saavuttaa. Kiitettävä ei saa olla tavoite kaikessa. Me olemme erilaisia ja siinä on meidän suurin arvomme. Siis huippuarvoissa, ei keskiarvossa.

Mitä itse asiassa äänestin?

Tämä ei ole vertailu. En vertaile ehdokkaita, enkä arvioi heitä toisiinsa nähden. Mikään kommentti ei myöskään ole käänteinen siten, että jonkin ominaisuuden nostaminen ehdokkaani kohdalla esiin, tarkoittaisi, että se puuttuu toisesta. Miksi ylipäätään kirjoitan tästä? Varmaan siksi, että vaikka kantani on varmaan ollut pääteltävissä, niin epäilen, että kaikki syyt eivät. Niin, Pekkahan se oli, mutta miksi... 

Ensinnäkin presidentinvaalit ovat minulle henkilövaalit. Kysymys on, kuten monelle muullekin suomalaisista, monista asioista, joita ehdokas henkilönä edustaa. Niinpä ensivaikutelma ja yleisvaikutelma ovat tärkeimpiä. Toiseksi viestinnälliset ja sosiaaliset taidot ja kolmanneksi vasta kokemus. Ottaen huomioon, että kaikki kisassa olleet ehdokkaat olisivat varmasti onnistuneet tehtävän hoidossa. Kolmanneksi presidentti edustaa eräänlaista kansan "isää", henkilöhahmoa jonka haluaisin ulkomaisille tulevan mieleen, kun he ajattelevat Suomea. Kansalle presidentin olisi mielestäni hyvä olla ohjaaja ja valmentaja, joka ottaa kantaa ja keskustelee siitä, miten me tavoitteemme saavutamme. Itse tavoitteistahan ei ehdokkailla ole koskaan selkeää ristiriitaa ollutkaan, jos otetaan huomioon useimmat Suomelle realistiset vaihtoehdot. Mutta ne syyt:

1. Ensimmäinen syy äänestyspäätökselle on se, että Pekka on henkilö joka kannustaa keskusteluun, kuunteluun, neuvotteluihin ja tasavertaisuuteen mielipidekysymyksissä. Hän ei vain puhu tästä, vaan välittää tätä kuvaa koko olemuksellaan. Hän ei piiloudu asiantuntijuutensa taakse, vaan uskaltaa rehellisesti kysyä, mitä mieltä muut ovat. Hänen kokemuksensa neuvotttelemisesta ja yhteisen tahdon löytämisen taidosta välittyy sekä vaaliväittelyistä, että tilaisuuksista ja puheista, joita hän on pitänyt. En ala edes analysoida niitä, koska ennenkaikkea kyse on tunteesta. Ja jos joku sen minussa sellaisen, se riittää.
2. Toinen syy on se, että olen jo nähnyt tarpeeksi sitä, mihin talousajattelu meidät vie. Enkä usko enää yhdenkään talouskriisin ratkeavan talousasiantuntijuudella. Siinä pelissä on tähänkin asti voitettu vain lisäaikaa ja vaihdeltu häviäjien ja voittajien paikkoja. Me tarvitsemme kuitenkin työntekoa, yhteistyötä ja kaikille ihmisille omat paikkansa tässä yhteiskunnassa. Yksikään ihminen ei tarvitse enempää masennuslääkkeitä, kiusaamista tai kilpailutusta. Uskon, että se raja on jo saavutettu, mitä sillä tiellä kohtuullisin menetyksin voidaan saavuttaa. Tästä eteenpäin alkaa tappioiden hinta kasvaa rajusti.
3. Kolmas syy on suvaitsevaisuus. Ja nyt jos mieleen tulee ulkomaalaiset, niin odotahan hetki. Kukaan ehdokkaista ei ole ollut rajoja sulkemassa eikä nyt ole kyse avustusmiljoonistakaan. Vaan suvaitsevaisuudesta meillä Suomessa. Se, miten kohtelemme toisiamme ja miten me tulemme toimeen niin kotona ja töissä kuin vapaa-ajallakin, ovat tärkeitä asioita. Siis miten suomalainen kohtaa suomalaisen, miten me keskustelemme keskenämme ja miten me veisimme yhteistä projektiamme, omaa yhteiskuntaamme, eteenpäin. En haluaisi nähdä enää vastakkainasetteluja, mustavalkoisia vaihtoehtoja tai pelkkiä stereotyyppejä. Vaan ihmisiä kohtaamassa toisia ihmisiä. Niin, minua voi kai kutsua idealistiksikin, mutta se ei tee unelmastani sen huonompaa.

Onhan niitä muitakin syitä, mutta jos tämän syvemmälle menen, alkaa löytyä jo paljon hyviä syitä myös Niinistön äänestämiselle. Ja sitten tämä blogi olisikin jo kirja. Sitä on pakko keskittyä siihen, mikä on minusta tärkeää nyt, tässä hetkessä ja tässä elämänvaiheessa. Ja annan luvan itselleni joskus muulloin, toisessa hetkessä, olla vaikka kokonaan toista mieltä, jos näen sen tärkeäksi. Sitä kun kehittyy ja kasvaa väistämättä vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja aina joskus voi jotain antaa oppimastaan takaisin. Mutta sillä tavalla tulee meidän jokaisen panos tämän meidän yhteisömme kasvattamiseen ja jalostamiseen.

Kiitos siis kaikille myös niistä muista, mutta yhtä arvokkaista, mielipiteistä! Koska kävi miten kävi, mikään ei katoa ja projektimme jatkuu.

Mitä meissä elää - erilaisuuden pelko (2/2)

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, miten vielä tänäkin päivänä joudumme pelkäämään eri tavoin ajattelua. Myös silloin, kun kyse ei ole mistään kovin radikaalista erilaisuudesta. Mitä painostavampi ja vaativampi ympäristö, sen pienempi poikkeama riittää täyttämään radikaalin tunnusmerkit. Puhuin erilaisena olemisen pelosta, mutta onko se myös sitä, että pelottelija pelkää itsensä menettämistä?

Suurin tuska tuntuu syntyvän siitä ristiriidasta, kun joku toinen on eri mieltä kuin itse ja kun samalla omaa kantaansa on vaikea perustella. Edes itselleen. Kun oma vakaumus tuntuu selvältä, mutta asialle ei ehkä löydy perustetta sisimmästä, koetaan kaikki poikkeava suureksi uhaksi. Siis silloin, kun emme oikeastaan tiedä miksi olemme sitä mieltä mitä olemme. Ja mukana on suuri tarve puolustaa omaa mielipidettä aivan kuin vastakkainen mielipide uhkaisi jotenkin omaa olemassaolon oikeutusta.  Kun sitä, mikä 'minua' uhkaa, ei oikein osata perustella, tuntuu tilanne ehkä uhkaavammalta kuin se oikeasti on. Onko olemassa pelko, että toinen voisi todella argumentoida minut, koko olemassaoloni, tyhjäksi? "Laulaa suohon"?

Kun joudutaan epävarmalle alueelle, eikä vastausta löydetä sisältä, on se haettava ulkoa. Jostain ulkoisesta ohjelmajulistuksesta, joka kertoo puolestani, mitä minä olen. On helpompi haukkua vasemmistolaisia venäläisiksi, vihreitä puunhalaajiksi, kokoomuslaisia rahanpalvojiksi ja keskustalaisia maalaisjunteiksi. Ja kieltäytyä ajattelemasta toista ihmisenä. Kun se omakin ihmisyys on niin pirun vaikeaa. Kun ei löydetä kosketuspintaa toisen sisimpään, keksitään väitteitä, kärjistetään stereotypioita ja liitetään siihen jotain, mitä siinä ei oikeasti ole koskaan ollut. Ja kaiken tämän metelin alle jää se itse asia. Koko keskustelu alkaakin olla keskustelua olemassaolon, minuuden oikeutuksesta.

"Vastapuolen" vaikea kysymys paljastaa, että jokin ei ole kohdallaan, jotain puuttuu sisältä ja tyhjyyden tunne saa olon epämiellyttäväksi. Siellä missä pitäisi olla yhteys omaan sisimpäänsä ja omiin ajatuksiin ja tunteisiin, ei olekaan mitään. Ja seurauksena on turhautuminen. Sille on löydyttävä syy. Ja se syy on varmasti siinä toisessa, joka juuri nosti tämän tunteen pintaan. Ja tätä kautta turhautuminen johtaa vihaan.

Erilaisuuden pelossa ja torjunnassa ei ole kyse vain toisen erilaisuudesta, vaan yhtä lailla myös torjuvan ja uhkaavan henkilön ongelmasta. Ehkä etenkin silloin, kun ei ole yhteyttä itseensä. Siihen mitä on olla ihminen. Keskitytään ulkoisiin seikkoihin, eikä löydetä asioiden sisintä, koska ei ole sisällä mitään, mihin asiaa peilaisi. Tätäkö on sielunsa menettäminen? Yhteyden menettämistä omaan itseen ja tätä kautta kykenemätömyyttä ymmärtää muidenkaan sisintä?

Mitä meissä elää? (1/3)

Presindentinvaalit ovat nostaneet, vähän samaan tapaan kuin eduskuntavaalitkin, sosiaalisessa mediassa käsittämättömän kärkevän, terävän ja osittain vihan merkit täyttävän keskustelun. En ala mitään tekopyhää höpötystä vihapuheen olemassaolosta, koska kyllä ihminen vihan tunnistaa ihan tunnepohjalta. Enkä nyt ole sitä tuomitsemassa tai kehumassakaan - totean vain, että paikkansa silläkin on. En aio myöskään selittää ilmiötä sosiaalisella medialla, koska sekin on vain väline. Ei sinällään mikään ongelman syy. Ja sen alatyylin, joka sosiaalisesta mediasta on tuttu, löytää kyllä ihan oikeasta elämästä.

Ainakin Etelä-Pohjanmaalla julkisesti esiintyvät Pekan kannattajat ovat joutuneet minusta varsin vakavienkin asioiden äärelle. Vai miltä kuulostaa kun esimies kehottaa miettimään oman kantansa ilmaisua työpaikkaansa ajatellen? Tai kun työyhteisön painostuksen vuoksi et uskaltaudu työpaikan ruokalaan, koska erehdyit kertomaan kannattavasi vapaamielisempää ehdokasta? Tai kun kannattajat eivät uskalla antaa kasvojaan kampanjaan, koska tietävät siitä seuraavan ongelmia työelämässä?

Etenkin täällä Etelä-Pohjanmaalla on ihan sallittua esittää hyvin kärkevää ja tylyä kommentointia toisesta ehdokkaasta, kun taas toisen arviointi on automaattisesti typerää ja sen vihjataan johtavan ongelmiin. On eri asia nauraa alentavasti tai puhua jostakusta halveksivasti - siinä tekee typerän vain itsestään. Mutta kun kritiikki ja valtavirrasta poikkeava vastaehdotus hiljentää naurun ja vastapuolella aletaan vihjailla vakavammista seurauksista, on minusta kyse jo muusta kuin kampanjoinnista. Keskustelua se ei ole ainakaan. Itselleni on opetettu keskustelun ja avoimen mielipiteenvaihdon olevan se tapa, jolla yhteisöä yhdessä parhaiten kehitetään. Sellainen ei ole mahdollista ilmapiirissä, jossa pitää pelätä. 

Jos ihmiset sylkevät päällesi poliittisen kantasi vuoksi, on yksilöissä jotain vialla. Mutta jos ihmiset eivät uskalla sanoa mielipidettään, koska pelkäävät seurauksia, ei kaikki ole yhteisössäkään kunnossa. Miksi meidän pitää pelätä?

Missä Pekka on jo voittanut?

Moni, etenkin presidenttiehdokkaiden kiihkein vasta-argumentoija puhuu presidentin valinnasta hyvin mustavalkoisena "joko-tai" -valintana. Ikään kuin jomman kumman valinta merkittävästi muuttaisi Suomen tilannetta mihinkään suuntaan. Etelä-Pohjalaisena olen huomannut täällä korostuvan etenkin Pekan vastustajien homo/sivari -kommentointi. Mutta tästä on lienee ihan turha enää keskustella, sillä he ovat jo hävinneet - oli toisen kierroksen lopputulos mitä tahansa.

Se, että kumpiko presidentiksi valitaan, ei ole minulle kriittisin asia tässä vaalissa. Suurin ilon aihe oli ensimmäisen kierroksen äänimäärä Pekan takana. Samoin kuin Ilta-Sanomien eilen julkistamassa mielipidemittauksessa Pekan saama 35%:in kannatus. Tämä kertoo yhteiskuntamme, Suomen, muuttumisesta erittäin positiiviseen suuntaan. Saulin takana on hyvin paljon ihmisiä, joille homokysymys tai sivarikysymykset eivät ole tärkeitä, mutta äänestävät Saulia, koska pitävät häntä muuten ansioituneempana ja parempana ehdokkaana. Pekan takana ei kuitenkaan ole kovin paljon ihmisiä, jotka pitäisivät Pekkaa muuten parempana ehdokkaana, mutta joille sukupuolinen suuntautuminen tai siviilipalvelus ovat kynnyskysymyksiä. Jos 35% näistä huolimatta voi äänestää Pekkaa toisella kierroksella, on tavoittelemani voitto jo saavutettu. Sosiaalinen tasa-arvo, ihmisten yhdenvertaisuus ja suvaitsevaisuus ovat minulle niitä tärkeimpiä arvoja.

Demokratia ei ole kahdesta vaihtoehdosta valitsemista, eikä jonkin yksittäisen mielipiteen totaalista voittoa tai täytäntöönpanoa edustajansa voiton seurauksena. Tämä hallitusmuoto samasta alkukirjaimesta huolimatta ei ole demokratiaa. Demokratia on parhaimmillaan kaikkien mielipiteiden huomioon ottamista, keskustelua ja jalostumista - kasvamista niin ihmisenä kuin yhteisönäkin. Mahtavaa huomata, että hyvin suurelle osalle suomalaisista pölyttyneet ja aikansa eläneet ennakkoluulot eivät ole enää kynnyskysymyksiä. Se kertoo minulle siitä, että oli meillä parin viikon kuluttua kumpi tahansa presidenttinä, ovat suomalaiset pääosin ajattelevia, ajassa eläviä ja fiksuja ihmisiä.

Syrjäytyä... Mistä?

Asioiden muuttuminen konkreetisiksi on aina ollut itselläni kokonaisvaltaisen ymmärtämisen kannalta tärkeää. Äskettäin taas yksi asia - tällä kertaa syrjäytyminen - näytti yhtäkkiä itsestään taas aivan uuden puolen kokonaan jonkin toisen, konkreetisemman, asian kautta. Ilmiö näyttäytyi minulle aivan erilaisena kuin se esimerkiksi suomalaisen median kautta on tähän asti näyttäytynyt. Paljon syvempänä ja laajempana.

Video Red Road to Sobriety kertoo Amerikan intiaanien alkoholismin voittamisen ongelmista. Keskeinen kysymys lienee, että mihin alkoholismista - tai mistä tahansa riippuvuudesta - voi parantua tilanteessa, jossa sen tilalle ei ole mitään. Kun kokonainen kulttuuri, oman identiteetin perusta, on tuhottu. Ilmiöhän on meillä Suomessakin tuttu. Kun vertaa alkoholin kulutusta henkeä kohti vaikkapa Koskenkorvan tehtaan sijaintimaakunnassa ja Lapissa, johtaa Lappi melkein kaksinkertaisella määrällä. Ja saamelaisethan ovat kokeneet meillä saman järjestelmällisen kulttuurin tuhoamisen kuin intiaanit Amerikassa. Pohjois-Suomen ja Lapin päihdeongelmat ja syrjäytyminen ovat olleet meillä usein lehdissäkin, mutta harva kysyy mediassa, mistä se johtuu. Vastaukseksi tarjotaan työttömyyttä, mutta riittääkö pelkkä työ integroimaan ihmisen yhteiskuntaan ja parantamaan hänet kokonaisvaltaisesti?

Avain ymmärtämiseen oli itselläni eräässä Francis Joyn esitelmässä vilahtanut lause:

" ...health or wholeness is more than the mere absence of disease. It is the conscious touching of the kingdom within which God has planted, and it is living the affirmation that 'I AM me'."

Hyvin vapaasti käännettynä siis "...terveys ja eheys ei ole vain sairauden (riippuvuuden) puuttumista, vaan tietoista oman henkisyyden koskettamista ja kokemuksen elämistä siitä, että 'minä olen minä'." Yhteyttä omiin juuriin, perinteisiin ja oman paikan löytämiseen yhteiskunnassa ja elämässä. Itsensä ymmärtämistä ja kokemusta siitä, että on osa ympäröivää maailmaa. Niin, riittääkö työ? Vai onko työttömyys ja laajempi pysähtyneisyys, kuten alkoholismikin, vain oire jonkin muun asian puuttumisesta?

Riippuvuudet - tupakka, alkoholi, shoppailu, pelit, kulutusidentiteetit ja muut pakotiet - ovat yhä tavallisempia muillakin kuin alkuperäiskansoilla. Heillä kulttuuriset muutokset ympäri maapallon ovat olleet rajumpia ja siksi ehkä oireetkin näkyvämpiä. Mutta pitäisikö "syrjäytymisen ehkäisyn" sijaan miettiä integraation tavoitetta, kohdetta? Omalla kohdallani mikä tahansa työ, asunto ja jokin tuontiuskonto eivät todellakaan olisi riittävät asiat yhteisöllisyyden ja yhteyden kokemukseen ja oman elämänsä hallinnan tunteeseen. Syrjäytymisen vastakohdassa (integraatiossa?) pitää olla kaikki meidän inhimilliset ulottuvuutemme fyysistä, psyykkisistä ja henkisistä näkökulmista. Se on jotain mihin pitää olla kasvanut, eikä sitä kai voi antaa. Ellen muistaisi ja olisi kokenut sitä, mitä me olemme, en usko, että voisin edes yrittää määritellä sitä, mitä minä olen? Paitsi ehkä tukahduttamalla koko oman itseni kaipuun minusta? Täyttämällä tyhjän tilan hakemalla koko ajan lisää... jotain...