Mitä meissä elää - erilaisuuden pelko (2/2)

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, miten vielä tänäkin päivänä joudumme pelkäämään eri tavoin ajattelua. Myös silloin, kun kyse ei ole mistään kovin radikaalista erilaisuudesta. Mitä painostavampi ja vaativampi ympäristö, sen pienempi poikkeama riittää täyttämään radikaalin tunnusmerkit. Puhuin erilaisena olemisen pelosta, mutta onko se myös sitä, että pelottelija pelkää itsensä menettämistä?

Suurin tuska tuntuu syntyvän siitä ristiriidasta, kun joku toinen on eri mieltä kuin itse ja kun samalla omaa kantaansa on vaikea perustella. Edes itselleen. Kun oma vakaumus tuntuu selvältä, mutta asialle ei ehkä löydy perustetta sisimmästä, koetaan kaikki poikkeava suureksi uhaksi. Siis silloin, kun emme oikeastaan tiedä miksi olemme sitä mieltä mitä olemme. Ja mukana on suuri tarve puolustaa omaa mielipidettä aivan kuin vastakkainen mielipide uhkaisi jotenkin omaa olemassaolon oikeutusta.  Kun sitä, mikä 'minua' uhkaa, ei oikein osata perustella, tuntuu tilanne ehkä uhkaavammalta kuin se oikeasti on. Onko olemassa pelko, että toinen voisi todella argumentoida minut, koko olemassaoloni, tyhjäksi? "Laulaa suohon"?

Kun joudutaan epävarmalle alueelle, eikä vastausta löydetä sisältä, on se haettava ulkoa. Jostain ulkoisesta ohjelmajulistuksesta, joka kertoo puolestani, mitä minä olen. On helpompi haukkua vasemmistolaisia venäläisiksi, vihreitä puunhalaajiksi, kokoomuslaisia rahanpalvojiksi ja keskustalaisia maalaisjunteiksi. Ja kieltäytyä ajattelemasta toista ihmisenä. Kun se omakin ihmisyys on niin pirun vaikeaa. Kun ei löydetä kosketuspintaa toisen sisimpään, keksitään väitteitä, kärjistetään stereotypioita ja liitetään siihen jotain, mitä siinä ei oikeasti ole koskaan ollut. Ja kaiken tämän metelin alle jää se itse asia. Koko keskustelu alkaakin olla keskustelua olemassaolon, minuuden oikeutuksesta.

"Vastapuolen" vaikea kysymys paljastaa, että jokin ei ole kohdallaan, jotain puuttuu sisältä ja tyhjyyden tunne saa olon epämiellyttäväksi. Siellä missä pitäisi olla yhteys omaan sisimpäänsä ja omiin ajatuksiin ja tunteisiin, ei olekaan mitään. Ja seurauksena on turhautuminen. Sille on löydyttävä syy. Ja se syy on varmasti siinä toisessa, joka juuri nosti tämän tunteen pintaan. Ja tätä kautta turhautuminen johtaa vihaan.

Erilaisuuden pelossa ja torjunnassa ei ole kyse vain toisen erilaisuudesta, vaan yhtä lailla myös torjuvan ja uhkaavan henkilön ongelmasta. Ehkä etenkin silloin, kun ei ole yhteyttä itseensä. Siihen mitä on olla ihminen. Keskitytään ulkoisiin seikkoihin, eikä löydetä asioiden sisintä, koska ei ole sisällä mitään, mihin asiaa peilaisi. Tätäkö on sielunsa menettäminen? Yhteyden menettämistä omaan itseen ja tätä kautta kykenemätömyyttä ymmärtää muidenkaan sisintä?