Mitä itse asiassa äänestin?

Tämä ei ole vertailu. En vertaile ehdokkaita, enkä arvioi heitä toisiinsa nähden. Mikään kommentti ei myöskään ole käänteinen siten, että jonkin ominaisuuden nostaminen ehdokkaani kohdalla esiin, tarkoittaisi, että se puuttuu toisesta. Miksi ylipäätään kirjoitan tästä? Varmaan siksi, että vaikka kantani on varmaan ollut pääteltävissä, niin epäilen, että kaikki syyt eivät. Niin, Pekkahan se oli, mutta miksi... 

Ensinnäkin presidentinvaalit ovat minulle henkilövaalit. Kysymys on, kuten monelle muullekin suomalaisista, monista asioista, joita ehdokas henkilönä edustaa. Niinpä ensivaikutelma ja yleisvaikutelma ovat tärkeimpiä. Toiseksi viestinnälliset ja sosiaaliset taidot ja kolmanneksi vasta kokemus. Ottaen huomioon, että kaikki kisassa olleet ehdokkaat olisivat varmasti onnistuneet tehtävän hoidossa. Kolmanneksi presidentti edustaa eräänlaista kansan "isää", henkilöhahmoa jonka haluaisin ulkomaisille tulevan mieleen, kun he ajattelevat Suomea. Kansalle presidentin olisi mielestäni hyvä olla ohjaaja ja valmentaja, joka ottaa kantaa ja keskustelee siitä, miten me tavoitteemme saavutamme. Itse tavoitteistahan ei ehdokkailla ole koskaan selkeää ristiriitaa ollutkaan, jos otetaan huomioon useimmat Suomelle realistiset vaihtoehdot. Mutta ne syyt:

1. Ensimmäinen syy äänestyspäätökselle on se, että Pekka on henkilö joka kannustaa keskusteluun, kuunteluun, neuvotteluihin ja tasavertaisuuteen mielipidekysymyksissä. Hän ei vain puhu tästä, vaan välittää tätä kuvaa koko olemuksellaan. Hän ei piiloudu asiantuntijuutensa taakse, vaan uskaltaa rehellisesti kysyä, mitä mieltä muut ovat. Hänen kokemuksensa neuvotttelemisesta ja yhteisen tahdon löytämisen taidosta välittyy sekä vaaliväittelyistä, että tilaisuuksista ja puheista, joita hän on pitänyt. En ala edes analysoida niitä, koska ennenkaikkea kyse on tunteesta. Ja jos joku sen minussa sellaisen, se riittää.
2. Toinen syy on se, että olen jo nähnyt tarpeeksi sitä, mihin talousajattelu meidät vie. Enkä usko enää yhdenkään talouskriisin ratkeavan talousasiantuntijuudella. Siinä pelissä on tähänkin asti voitettu vain lisäaikaa ja vaihdeltu häviäjien ja voittajien paikkoja. Me tarvitsemme kuitenkin työntekoa, yhteistyötä ja kaikille ihmisille omat paikkansa tässä yhteiskunnassa. Yksikään ihminen ei tarvitse enempää masennuslääkkeitä, kiusaamista tai kilpailutusta. Uskon, että se raja on jo saavutettu, mitä sillä tiellä kohtuullisin menetyksin voidaan saavuttaa. Tästä eteenpäin alkaa tappioiden hinta kasvaa rajusti.
3. Kolmas syy on suvaitsevaisuus. Ja nyt jos mieleen tulee ulkomaalaiset, niin odotahan hetki. Kukaan ehdokkaista ei ole ollut rajoja sulkemassa eikä nyt ole kyse avustusmiljoonistakaan. Vaan suvaitsevaisuudesta meillä Suomessa. Se, miten kohtelemme toisiamme ja miten me tulemme toimeen niin kotona ja töissä kuin vapaa-ajallakin, ovat tärkeitä asioita. Siis miten suomalainen kohtaa suomalaisen, miten me keskustelemme keskenämme ja miten me veisimme yhteistä projektiamme, omaa yhteiskuntaamme, eteenpäin. En haluaisi nähdä enää vastakkainasetteluja, mustavalkoisia vaihtoehtoja tai pelkkiä stereotyyppejä. Vaan ihmisiä kohtaamassa toisia ihmisiä. Niin, minua voi kai kutsua idealistiksikin, mutta se ei tee unelmastani sen huonompaa.

Onhan niitä muitakin syitä, mutta jos tämän syvemmälle menen, alkaa löytyä jo paljon hyviä syitä myös Niinistön äänestämiselle. Ja sitten tämä blogi olisikin jo kirja. Sitä on pakko keskittyä siihen, mikä on minusta tärkeää nyt, tässä hetkessä ja tässä elämänvaiheessa. Ja annan luvan itselleni joskus muulloin, toisessa hetkessä, olla vaikka kokonaan toista mieltä, jos näen sen tärkeäksi. Sitä kun kehittyy ja kasvaa väistämättä vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja aina joskus voi jotain antaa oppimastaan takaisin. Mutta sillä tavalla tulee meidän jokaisen panos tämän meidän yhteisömme kasvattamiseen ja jalostamiseen.

Kiitos siis kaikille myös niistä muista, mutta yhtä arvokkaista, mielipiteistä! Koska kävi miten kävi, mikään ei katoa ja projektimme jatkuu.

Mitä meissä elää - erilaisuuden pelko (2/2)

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, miten vielä tänäkin päivänä joudumme pelkäämään eri tavoin ajattelua. Myös silloin, kun kyse ei ole mistään kovin radikaalista erilaisuudesta. Mitä painostavampi ja vaativampi ympäristö, sen pienempi poikkeama riittää täyttämään radikaalin tunnusmerkit. Puhuin erilaisena olemisen pelosta, mutta onko se myös sitä, että pelottelija pelkää itsensä menettämistä?

Suurin tuska tuntuu syntyvän siitä ristiriidasta, kun joku toinen on eri mieltä kuin itse ja kun samalla omaa kantaansa on vaikea perustella. Edes itselleen. Kun oma vakaumus tuntuu selvältä, mutta asialle ei ehkä löydy perustetta sisimmästä, koetaan kaikki poikkeava suureksi uhaksi. Siis silloin, kun emme oikeastaan tiedä miksi olemme sitä mieltä mitä olemme. Ja mukana on suuri tarve puolustaa omaa mielipidettä aivan kuin vastakkainen mielipide uhkaisi jotenkin omaa olemassaolon oikeutusta.  Kun sitä, mikä 'minua' uhkaa, ei oikein osata perustella, tuntuu tilanne ehkä uhkaavammalta kuin se oikeasti on. Onko olemassa pelko, että toinen voisi todella argumentoida minut, koko olemassaoloni, tyhjäksi? "Laulaa suohon"?

Kun joudutaan epävarmalle alueelle, eikä vastausta löydetä sisältä, on se haettava ulkoa. Jostain ulkoisesta ohjelmajulistuksesta, joka kertoo puolestani, mitä minä olen. On helpompi haukkua vasemmistolaisia venäläisiksi, vihreitä puunhalaajiksi, kokoomuslaisia rahanpalvojiksi ja keskustalaisia maalaisjunteiksi. Ja kieltäytyä ajattelemasta toista ihmisenä. Kun se omakin ihmisyys on niin pirun vaikeaa. Kun ei löydetä kosketuspintaa toisen sisimpään, keksitään väitteitä, kärjistetään stereotypioita ja liitetään siihen jotain, mitä siinä ei oikeasti ole koskaan ollut. Ja kaiken tämän metelin alle jää se itse asia. Koko keskustelu alkaakin olla keskustelua olemassaolon, minuuden oikeutuksesta.

"Vastapuolen" vaikea kysymys paljastaa, että jokin ei ole kohdallaan, jotain puuttuu sisältä ja tyhjyyden tunne saa olon epämiellyttäväksi. Siellä missä pitäisi olla yhteys omaan sisimpäänsä ja omiin ajatuksiin ja tunteisiin, ei olekaan mitään. Ja seurauksena on turhautuminen. Sille on löydyttävä syy. Ja se syy on varmasti siinä toisessa, joka juuri nosti tämän tunteen pintaan. Ja tätä kautta turhautuminen johtaa vihaan.

Erilaisuuden pelossa ja torjunnassa ei ole kyse vain toisen erilaisuudesta, vaan yhtä lailla myös torjuvan ja uhkaavan henkilön ongelmasta. Ehkä etenkin silloin, kun ei ole yhteyttä itseensä. Siihen mitä on olla ihminen. Keskitytään ulkoisiin seikkoihin, eikä löydetä asioiden sisintä, koska ei ole sisällä mitään, mihin asiaa peilaisi. Tätäkö on sielunsa menettäminen? Yhteyden menettämistä omaan itseen ja tätä kautta kykenemätömyyttä ymmärtää muidenkaan sisintä?

Mitä meissä elää? (1/3)

Presindentinvaalit ovat nostaneet, vähän samaan tapaan kuin eduskuntavaalitkin, sosiaalisessa mediassa käsittämättömän kärkevän, terävän ja osittain vihan merkit täyttävän keskustelun. En ala mitään tekopyhää höpötystä vihapuheen olemassaolosta, koska kyllä ihminen vihan tunnistaa ihan tunnepohjalta. Enkä nyt ole sitä tuomitsemassa tai kehumassakaan - totean vain, että paikkansa silläkin on. En aio myöskään selittää ilmiötä sosiaalisella medialla, koska sekin on vain väline. Ei sinällään mikään ongelman syy. Ja sen alatyylin, joka sosiaalisesta mediasta on tuttu, löytää kyllä ihan oikeasta elämästä.

Ainakin Etelä-Pohjanmaalla julkisesti esiintyvät Pekan kannattajat ovat joutuneet minusta varsin vakavienkin asioiden äärelle. Vai miltä kuulostaa kun esimies kehottaa miettimään oman kantansa ilmaisua työpaikkaansa ajatellen? Tai kun työyhteisön painostuksen vuoksi et uskaltaudu työpaikan ruokalaan, koska erehdyit kertomaan kannattavasi vapaamielisempää ehdokasta? Tai kun kannattajat eivät uskalla antaa kasvojaan kampanjaan, koska tietävät siitä seuraavan ongelmia työelämässä?

Etenkin täällä Etelä-Pohjanmaalla on ihan sallittua esittää hyvin kärkevää ja tylyä kommentointia toisesta ehdokkaasta, kun taas toisen arviointi on automaattisesti typerää ja sen vihjataan johtavan ongelmiin. On eri asia nauraa alentavasti tai puhua jostakusta halveksivasti - siinä tekee typerän vain itsestään. Mutta kun kritiikki ja valtavirrasta poikkeava vastaehdotus hiljentää naurun ja vastapuolella aletaan vihjailla vakavammista seurauksista, on minusta kyse jo muusta kuin kampanjoinnista. Keskustelua se ei ole ainakaan. Itselleni on opetettu keskustelun ja avoimen mielipiteenvaihdon olevan se tapa, jolla yhteisöä yhdessä parhaiten kehitetään. Sellainen ei ole mahdollista ilmapiirissä, jossa pitää pelätä. 

Jos ihmiset sylkevät päällesi poliittisen kantasi vuoksi, on yksilöissä jotain vialla. Mutta jos ihmiset eivät uskalla sanoa mielipidettään, koska pelkäävät seurauksia, ei kaikki ole yhteisössäkään kunnossa. Miksi meidän pitää pelätä?

Missä Pekka on jo voittanut?

Moni, etenkin presidenttiehdokkaiden kiihkein vasta-argumentoija puhuu presidentin valinnasta hyvin mustavalkoisena "joko-tai" -valintana. Ikään kuin jomman kumman valinta merkittävästi muuttaisi Suomen tilannetta mihinkään suuntaan. Etelä-Pohjalaisena olen huomannut täällä korostuvan etenkin Pekan vastustajien homo/sivari -kommentointi. Mutta tästä on lienee ihan turha enää keskustella, sillä he ovat jo hävinneet - oli toisen kierroksen lopputulos mitä tahansa.

Se, että kumpiko presidentiksi valitaan, ei ole minulle kriittisin asia tässä vaalissa. Suurin ilon aihe oli ensimmäisen kierroksen äänimäärä Pekan takana. Samoin kuin Ilta-Sanomien eilen julkistamassa mielipidemittauksessa Pekan saama 35%:in kannatus. Tämä kertoo yhteiskuntamme, Suomen, muuttumisesta erittäin positiiviseen suuntaan. Saulin takana on hyvin paljon ihmisiä, joille homokysymys tai sivarikysymykset eivät ole tärkeitä, mutta äänestävät Saulia, koska pitävät häntä muuten ansioituneempana ja parempana ehdokkaana. Pekan takana ei kuitenkaan ole kovin paljon ihmisiä, jotka pitäisivät Pekkaa muuten parempana ehdokkaana, mutta joille sukupuolinen suuntautuminen tai siviilipalvelus ovat kynnyskysymyksiä. Jos 35% näistä huolimatta voi äänestää Pekkaa toisella kierroksella, on tavoittelemani voitto jo saavutettu. Sosiaalinen tasa-arvo, ihmisten yhdenvertaisuus ja suvaitsevaisuus ovat minulle niitä tärkeimpiä arvoja.

Demokratia ei ole kahdesta vaihtoehdosta valitsemista, eikä jonkin yksittäisen mielipiteen totaalista voittoa tai täytäntöönpanoa edustajansa voiton seurauksena. Tämä hallitusmuoto samasta alkukirjaimesta huolimatta ei ole demokratiaa. Demokratia on parhaimmillaan kaikkien mielipiteiden huomioon ottamista, keskustelua ja jalostumista - kasvamista niin ihmisenä kuin yhteisönäkin. Mahtavaa huomata, että hyvin suurelle osalle suomalaisista pölyttyneet ja aikansa eläneet ennakkoluulot eivät ole enää kynnyskysymyksiä. Se kertoo minulle siitä, että oli meillä parin viikon kuluttua kumpi tahansa presidenttinä, ovat suomalaiset pääosin ajattelevia, ajassa eläviä ja fiksuja ihmisiä.

Syrjäytyä... Mistä?

Asioiden muuttuminen konkreetisiksi on aina ollut itselläni kokonaisvaltaisen ymmärtämisen kannalta tärkeää. Äskettäin taas yksi asia - tällä kertaa syrjäytyminen - näytti yhtäkkiä itsestään taas aivan uuden puolen kokonaan jonkin toisen, konkreetisemman, asian kautta. Ilmiö näyttäytyi minulle aivan erilaisena kuin se esimerkiksi suomalaisen median kautta on tähän asti näyttäytynyt. Paljon syvempänä ja laajempana.

Video Red Road to Sobriety kertoo Amerikan intiaanien alkoholismin voittamisen ongelmista. Keskeinen kysymys lienee, että mihin alkoholismista - tai mistä tahansa riippuvuudesta - voi parantua tilanteessa, jossa sen tilalle ei ole mitään. Kun kokonainen kulttuuri, oman identiteetin perusta, on tuhottu. Ilmiöhän on meillä Suomessakin tuttu. Kun vertaa alkoholin kulutusta henkeä kohti vaikkapa Koskenkorvan tehtaan sijaintimaakunnassa ja Lapissa, johtaa Lappi melkein kaksinkertaisella määrällä. Ja saamelaisethan ovat kokeneet meillä saman järjestelmällisen kulttuurin tuhoamisen kuin intiaanit Amerikassa. Pohjois-Suomen ja Lapin päihdeongelmat ja syrjäytyminen ovat olleet meillä usein lehdissäkin, mutta harva kysyy mediassa, mistä se johtuu. Vastaukseksi tarjotaan työttömyyttä, mutta riittääkö pelkkä työ integroimaan ihmisen yhteiskuntaan ja parantamaan hänet kokonaisvaltaisesti?

Avain ymmärtämiseen oli itselläni eräässä Francis Joyn esitelmässä vilahtanut lause:

" ...health or wholeness is more than the mere absence of disease. It is the conscious touching of the kingdom within which God has planted, and it is living the affirmation that 'I AM me'."

Hyvin vapaasti käännettynä siis "...terveys ja eheys ei ole vain sairauden (riippuvuuden) puuttumista, vaan tietoista oman henkisyyden koskettamista ja kokemuksen elämistä siitä, että 'minä olen minä'." Yhteyttä omiin juuriin, perinteisiin ja oman paikan löytämiseen yhteiskunnassa ja elämässä. Itsensä ymmärtämistä ja kokemusta siitä, että on osa ympäröivää maailmaa. Niin, riittääkö työ? Vai onko työttömyys ja laajempi pysähtyneisyys, kuten alkoholismikin, vain oire jonkin muun asian puuttumisesta?

Riippuvuudet - tupakka, alkoholi, shoppailu, pelit, kulutusidentiteetit ja muut pakotiet - ovat yhä tavallisempia muillakin kuin alkuperäiskansoilla. Heillä kulttuuriset muutokset ympäri maapallon ovat olleet rajumpia ja siksi ehkä oireetkin näkyvämpiä. Mutta pitäisikö "syrjäytymisen ehkäisyn" sijaan miettiä integraation tavoitetta, kohdetta? Omalla kohdallani mikä tahansa työ, asunto ja jokin tuontiuskonto eivät todellakaan olisi riittävät asiat yhteisöllisyyden ja yhteyden kokemukseen ja oman elämänsä hallinnan tunteeseen. Syrjäytymisen vastakohdassa (integraatiossa?) pitää olla kaikki meidän inhimilliset ulottuvuutemme fyysistä, psyykkisistä ja henkisistä näkökulmista. Se on jotain mihin pitää olla kasvanut, eikä sitä kai voi antaa. Ellen muistaisi ja olisi kokenut sitä, mitä me olemme, en usko, että voisin edes yrittää määritellä sitä, mitä minä olen? Paitsi ehkä tukahduttamalla koko oman itseni kaipuun minusta? Täyttämällä tyhjän tilan hakemalla koko ajan lisää... jotain...