IndiviDualismi

Viimeisen vuoden aikaiset kirjoitukseni palaavat pariin perusteemaan koko ajan. Yksilö, yhteisö ja initiaatio yhteiskuntaan, dualismi ja vääränlaisen itsenäisyyden harhan aiheuttama henkilökohtaisen voiman katoaminen.

Parin viime kirjoituksen ydin pyörii myös tietynlaisen dualismin ympärillä. Tietynlainen yksilön taistelu irti yhteiskunnasta - itseään vastaan taistelu, jonka voittaminen tuo tappion sille, jonka puolesta taisteltiin. Korostunut yksilöllisyys on kuitenkin vastoin ihmisluontoa, biologiaamme ja sitä, miten mielemme on rakentunut.

Tämän päivän yhteiskunta on äärettömän mukava ja helppo paikka elää. Kenenkään ei tarvitse Suomessa oikeasti taistella elämästään. Ainoastaan itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista. Näin ei ollut vielä 50 vuotta sitten. Se mikä tekee meistä heikkoja on nöyryyden puute. Siinä missä menneiden aikojen nälänhätään oli alistuttava eikä esimerkiksi lääkärin hoito ollut mikään perusoikeus, on tänä päivänä ruoka, asunto ja terveydenhuolto perusoikeuksia, joista ei tarvitse enää taistella. Nyt puhutaan ilmiöistä kuten "subjektiivinen päivähoito-oikeus". Eli kun hankin lapsia, voisin vastuuttaa jonkun muun hoitamaan ja kasvattamaan ne. Samalla tietenkin puolustan kristillistä ydinperhemallia, vaikka kaikilla teoillani olen sitä purkamassa...

Meillä on liikaa vaihtoehtoja, mutta liian vähän nöyryyttä ymmärtää tekojemme ja sanojemme, oikeuksiemme ja velvollisuuksiemme, halujemme ja todellisten tarpeiden ristiriitaa. Edelliset kaksi kirjoitusta kulminoituvat heikkoon initiaatioon yhteiskunnan jäseniksi - eivät siihen, että pitäisin ihmisiä laiskoina. Meillä on vain suuri massa, joka huutaa milloin minkäkin oikeuden perään ymmärtämättä, että jokainen vaatimus on jonkun maksettava. Vaihtoehtojen määrän lisäksi erillisyys yhteiskunnasta - korostunut yksilöllisyys - tuntuu vielä tekevän vaihtoehtojen valinnasta haasteellisempaa kuin ennen. Perspektiivi on kadonnut? Seuraako erillisyydestä pahoinvointi?

Ehkä yhteiskunnan on otettava se kasvattajan asema. Ehkä - ainakin monimutkaisimpia - tukirakenteita on todella purettava, että jokainen näkisi, mistä se kasvoton "yhteiskunnan palvelu" muodostuu. Tai sitten on voitava odottaa suurempaa panosta yksilöiltä. Joka tapauksessa ykslön integrointia yhteiskuntaamme jokaisesta maahamme syntyvästä tai tulevasta lapsesta alkaen, on tehostettava.

Tai sitten tehdään kuten tähänkin asti, nostetaan hintoja ja katsotaan kuka pysyy perässä. Itsehän tämän aiheutamme. Taistellaan sitten juhlapuheissa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja vähempiosaisten puolesta.

Pyhiinvaellus yksilöön

Viime blogissa kysyin, että ulkoistammeko päätöksen siitä, mitä me todella olemme. Ja onko tämä syy, minkä vuoksi yhä useampi masentuu, etsii itseään, kärsii erillisyydestä ja syrjäytyy.

On tavallaan hassua, että yhteiskunta, joka korostaa yksilöllisyyttä äärimmilleen, on tavallaan sen uhri. Että ihmiset eksyvät itsetutkiskeluretkillään ja hävittävät loputkin minuudestaan. Että yhteiskuntana tuotamme yksilöitä, jotka eivät kykene ykinkertaisiinkaan asioihin, koska eivät osaa päättää, mitä todella haluavat. Mennään ulkoa sanelluin ohjein ja mallein siitä, miten elämä pitäisi elää ja kun se on ristiriidassa jonkun toisen ulkoa opitun mallin mukaan, tulee konflikti johon yksilö hyytyy. Edes downshiftingiin, elämän hidastamiseen, ei kyetä, ellei joku tee siitä reseptiä, tv-sarjaa tai ohjekirjaa.

Toisaalta tämä voi olla myös tavoitteellista. Ehkä takana on oikeasti laskukaava, että kun karsimme tällä järjestelmällä x% tehokkaimpia yksilöitä, kykenemme kantamaan muut mukana ja vaurastumme silti. Ehkä se onkin siksi juuri niin trendikästä puhua näistä syrjäytymisen, erillisyyden ja uusavuttomuuden ilmiöistä, koska samalla korostamme omaa paremmuuttamme. Harvoinpa näistä esimerkiksi masentuneet julkisuudessa puhuvat. Samalla ohjaamme mielenkiinnon pois siitä, että tämä on tavallaan välttämättömyys, jolle emme voi mitään. Ja puhutaanko siitä ehkä siksi juuri, että näyttäisi siltä, että teemme jotain? Mutta oliko tavoitteemme ihmisyys vai talous? Hyvä kysymys, mutta jotenkin itsestäänselvä. Entä jos kysyn, ovatko talous ja ihmisyys oikeasti eri asioita vai pitäisikö alkaa hyväksyä, että kädenjälkemme maailmassa on todella omamme?

No, ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Haemme itseämme vuorovaikutuksessa muiden ja ympäristömme kanssa. Olemme tavallaan haluamattamme osa kulttuurimme tuotosta. Vapaa tahto on sinällään vitsi, että tahdonmuodostuksen pohjana on kuitenkin opitut mallit. Sitä paitsi monet tahtoa ja yksilönvapautta korostavista korostavat ylellisyysvapauksia - eihän oikeutta menestyä tarvitse puolustaa, siihen on jo järjestelmässä sisäänrakennettu ohjeistus. Lisäksi yleensä puolustetaan oikeuksia saada itse jotain, ei antaa muille jotain. Mutta vertailupohja haetaan niistä muista, menestyvämmistä ihmisistä. Ja ne, jotka osaavat järjestelmän säännöt parhaiten ja myös uhraavat ja siksi voittavat siinä pelissä, ovat todellisuudessa juuri menestyneimpiä, tasapainoisimpia ja onnellisimpia.

Sosiaalisuuden osalta on myös ihan tieteellistä faktaa, että tietyt hermoyhteydet vahvistuvat nopeammin sosiaalisissa konteksteissa. Vaikuttaisi siltä, että mitä vahvemmin kokemuksemme ovat sosiaalisissa ympäristöissä hankittuja, sen voimakkaammin ne muovaavat minuuttamme. Toisin sanoen, sosiaalisimmat kokemuksemme ovat vahvinta minää. 

Onko sitä niin paljon kaivattua yksilöä sitten edes olemassa? Senkö tunnustaminen on se vaikein juttu? Onko meidän ihan turha puhua yksilön oikeudesta edes etsiä itseään? Pitäisikö jo päivähoidossa ja kouluissa alkaa opettaa sitä, miten sen elämän hyvyyden ja tasapainoisuuden löydämme oikeasti yhdessä - emme yksin?

Kun ihminen vieraantuu ihmisestä

Luin Vihreästä Langasta jutun Oonasta, 23-vuotiaasta eläkeläisestä. Artikkeli upposi ensin sinne "näitä sattuu" -kategoriaan, mutta vähän aikaa mietittyäni aloin tunnistaa huolestuttavan paljon tuttuja piirteitä lähiympäristöstäni juttuun liittyen. Jopa niin paljon, että innostuin kirjoittamaan pitkästä aikaa suomeksi ja ihan "arkisista" asioista.

Olen havainnut lähipiirissäni melko paljon kummallisia piirteitä viime vuosina. Suurin osa liittyy siihen, että elämästä tehdään paljon isompi asia kuin se on. Ikäänkuin itsemme ymmärtäminen olisi asia, jonka vuoksi voimme uhrata itsemme - sen mitä etsimme. Neuroottista kännykkäriippuvuutta, sairaalloista ulkoa-ohjautuvuutta, yliampuvaa filosofointia ihmisyyden perusteista ja neuroottista tieteellisyyttä itsensä ja maailman ymmärtämisen suhteen. Ja usein ihmeellisiin mittasuhteisiin vietynä. Jopa niin, että perusteet oman elämän hallinnassa ollaan valmiita hylkäämään, koska...

...koska voimme. Jos masennumme tai eksymme itseemme, yhteiskunta kyllä maksaa tutkimusretkemme.

En tarkoita, että pitäisi ruoskan kanssa vaatia ihmisistä enemmän. Mutta miksi ihmeessä reunalla olevat tyrkätään yli? Miksi täytyy antaa mahdollisuus eksyä itseensä, kun päämäärä pitäisi olla löytää itsensä? Miksi ohjaamisen ja kasvattamisen sijaan jätetään ihmiset yksin ja annetaan vain rahoitus näihin suuriin tutkimusretkiin? Yksilön arvo on korvaamaton, mutta kun me itse hukkaamme arvomme, ei sillä ole mitään merkitystä mitä julistamme, koska järjestelmä määrittää paikkamme. Vai sitäkö juuri haemme?

Ulkoistamme päätöksen itsestämme.

Of dualism in ourselves

Last blog entry of mine reminded me of often very dualistic view on ourselves.The same mechanics and tools with what we try to build a sensible picture of our universe, are used mercilessly on ourselves. Starting from the way we name the dimensions of our personality. 

Shadows in ourselves are familiar concept from psychology, as well as from indigenous people's teachings, such as shamanism. On a very rough and simplified level, these shadows means the repressed sides of our whole person, which usually have an effect on our lives from the subconscious mind. Shadows can be born for example by an conscious decision to develop oneself to a certain kind of person, pushing the unwanted sides of self to marginality. They can also be born by accident, for example when the child is judged too hard of certain behavior and he or she decides never to act that way again. We all remember these kind of moments from our lives.

Very often we handle these conflicts by introducing our opinions, actions and thoughts through opposites, trying to make them more understandable by explaining them this way. And often thinking no one else sees what is going on in our heads - forgetting, we all play by the same rules. But also forgetting that even though the mechanics are common, our values and prioritization are unique. And not necessarily never understood - nor even should be understood - by others. Because what is black to us, is not the same color to all the other people.

The dualistic delusion is always formed inside our own head. We are the only one who knows the basis with what we judge the things in our world. Thus creating light, bringing the enlightenment to our world, we also bring the shadows into our garden of Eden.

"He who is illuminated with the Brightest Light 

will cast the Darkest Shadow"

-Andrew D. Chumbley

Of dualism...

I've pondered many times the dualistic spirit of today's world. And the wearing and consuming strife to always pick a side - a meaningless effort which is thought to be the core of dualism. As if we'd degenerated on a level of stupid computer chips, only capable of handling 1's and 0's.

Dualism has it's place, for example where the Taoist philosophy puts it. There would be no good without bad. There would not be anything beautiful without the ugly ones. The dualistic nature of all things is an interaction where another is created by another. The opposites gives shape and power to each other. But taking this model to everyday life, is very frustrating, since most of our everyday matters are really not choices of two. Dualism in reality is not just pairs of things - or opposites if you will. They are forces that form constantly changing networks and relations of all things in the universe.


Dualism is to be respected where it's place is. It shouldn't be used as analyzing tool for universe. Too much black and white tears the spirit and the force out of nature. Neither of the apparent opposites is never the truth, the truth is in their interaction and connectedness. Truth is in the source of the force.