...of voting age

Talks about lowered age limit on voting are again quite common. I’m not sure whether I’m against this or not, but there are two things that worries me. Keep in mind that even though I use stereotypes, it doesn’t necessarily mean that all people would act according to them or that the stereotypes that I’m talking about, would even vote. And of course, many of our young people are clever and they do recognize these things in themselves and hopefully don’t do decisions where they cannot evaluate things at hand.

16 year old people tend to be very egoistic and self-centered. Some of this is of course due to the lack of life experience, but that’s not all. Very much is because of the normal human development and process that will get us to adulthood. That process happens within ourselves and it will automatically steer the perception towards ourselves, inside us. Much of the changes are all the time reflected from other people, but the perception is on positioning oneself as a member of society. Towards self – own physical and mental attributes – not towards others as one might quickly think. Others work only as a mirror. This all turns the eyes on and inside oneself at very delicate moment of life, when the identity is just forming. Young people can be very preservative and conservative even though this usually is because of different reasons than the older people. Older people tend to think more of aspects that maintain community because the own identity has already formed.

Second thing is the short-sightedness. In most of the situations young people are looking for quick fulfillment. Most of the things should happen now, preferably very soon. Patience is the virtue that even I, at the age of 30, don’t have enough yet. This is the thing that can be used when trying to effect on young people’s opinions. Adults do know that good things come to those who wait. Revolution after revolution is not a way to build up a solid, tight and healthy society. But this short-sightedness would affect so that adults could mislead young people into something that they eventually don’t want.

When I was in the age of 16 – and many years later – I did recognize these things within me. But never in the world I was able to do the judgments I’m capable today. I’m not even near to perfect now, but I do know that much, that the world I would’ve built when I was 16, would’ve been quite a utopia. Not just a dream, but pure utopia with its dreamlike, but also nightmarish components.

I’m not telling that the youth shouldn’t be listened. They should. And they should be taken into decision making processes to learn about our society. But I could'nt carry the responsibility of my decisions today that were made at the time I had just a little understanding of the world. To listen and to take into account is totally different thing compared to demanding decisions. Young people voting would fit on something that has no direct effect on anyone’s wellbeing or human rights, but on political decision making, I cannot recommend.

The problem of religious discussion

When we talk about religions and their origins, we sometimes get stuck with meaningless points and details that has only minor meaning compared to the big picture. And I mean with all religions. Our vision gets sometimes blurred of all the information and opinions and we easily wander off the topic we really were talking about.

Especially in discussions of religions' origins we usually get astray. Imagine the discussion about believing in Jesus. If the Jesus was a real person or not. If we have to prove he was real (or just a tale) we end up on the path of endless arguments, pro and against. But is it really important? Does it actually matter at all? If he was a real person, fine. He was a good example of a certain way of life with mercy, forgiveness and humility. If he was just a tale, it means that many people in this world has thought it'd be valuable and important, to learn the teachings they talk about. I think both are as real as it can be. The story - real or not - is a living example of the concept he was teaching. Regardless if he ever walked the face of the earth, he lives in our minds and he is very real part of our history, as an archetype of the teachings of Christianity.

Behind the stories are the concepts and teachings that we try to describe. When we tell a tale, we give it life. And very often the story itself nor the facts of it are not the pointnbut the things that are described with the help of the story. And once the concept is presented through a tale, it is not important what the scientific facts were, but the spirit that has been given life through a story. And that spirit is very real and living thing.

When I ask a person about his beliefs, I should try to remember this. If I'm just blinded by the facts, I am unable to see the most important point. And to see the spirit of the story, is more important than to argue about all the relating, but eventually irrelevant "facts". This can be helpful to remember, when it's hard to find back to the path you chose - whatever the path or religion is that You are on. 

Kirkko ja valtio - yhdessä vai erikseen? - About church-state relation

...briefly in english below...

Miksi tämä nykyinen "homokeskustelu" on niin kiivasta kuin se on? Onko eräs syy siihen se, että asia koskee ikäänkuin kaikkia, vaikka todellisuudessa keskustelua käy pari ryhmää? Tarkoitan sitä, että Suomessa evankelis-luterialisella kirkolla on erityisasema muihin uskontoihin nähden jo valtion kansalaisuuden kautta. Keskustelu on ikäänkuin kaikkien asia, vaikka itse aihe - seksuaalivähemmistöjen oikeudet kirkossa - ei ole edes kysymys monellekaan 2010 -lukua elävälle. Monet suomalaisista on myös kasvatettu luterialiseen uskoon, ja vaikka itse uskonto ei mitenkään manifestoituisi omassa elämässä, on vähän kuin velvollisuus muodostaa mielipide. Koska ellet muodosta, et ehkä täytä kaikkia odotuksia, mitä sinuun suomalaisena kohdistuu. valtion kansalaisuus asettaa ikäänkuin ääneenlausumattomia odotuksia.

Uskontojen tasa-arvoisuuden ja ihmisten tasa-arvoisuuden varmistamiseksi olemme ehkä tulleet siihen pisteeseen, jossa uskonnot olisi syytä erottaa valtiosta. Uskonnollisten ryhmien erityisoikeudet ja toisaalta joidenkin elämänkatsomusten ja uskontojen oikeuksien puuttuminen (esimerkiksi suomalaiset luonnonuskonnot) on epätasa-arvoista. Jos demokratiaan vedoten, enemmistöperiaatteella jaetaan erilaisia oikeuksia, olemme tilanteessa, jossa suurimman moraali on oikeampaa kuin pienemmän ryhmän moraali. Tässä kohtaa olisi ehkä hyvä alkaa varmistumaan siitä, että kansalaisten perusoikeudet eivät ole enemmän tai vähemmän oikeutettuja riippuen siitä, kuuluuko uskonnolliseen enemmistöön vai vähemmistöön. Olemme nyt huomanneet Suomessakin, että Islam ei ole ainut uskonto, jossa on fundamentalistinsa ja ääriliikkeensä.

Kun yritän ajatella tätä kirkon jäsenenä kristillisestä näkökulmasta, tämä on jotenkin selvää. Rakkautta ja keskinäistä kunnioitusta ei voi sopia enemmistöperiaatteella. Todellinen usko armosta ei synny vain opetuksen kautta. Ne on löydyttävä ihmisestä sisältä. Ei kannettu vesi kaivossa pysy, sanotaan. Kun armo on vain opittuja tapoja ja lauseita ilman tunnemerkitystä, miten pitkään joulukirkon jälkeen se on elämässä mukana?

Briefly in English
In Finland there's still tight connection between the main churches (evangelical lutheran and orthodox church) and state. Taxes, school teaching and limited freedom of choosing one's religion are not a good basis for an equal society. If the citizenship puts certain expectations to your religion, is this the nation of equal citizens?

When church has the majority and such a tight connection to state and every citizen's life, does this automatically mean that the ethics, morals and teachings of this religious group are more "right" than the ethics of the smaller group. And what if there's not an official community for one's religion at all? As is the case for example with the old, "native" finnish religions. Where's the respect and equality?

I think it shouldn't be the goal to teach people only to act out the correct steps of love, respect and mercy. Not even from the church's point of view. Those values should be understood, valued and kept within one's heart in everyday life. If we remember them only few hours after the christmas mass I think it's not what we wanted.

Homo, hetero, ydinperhe ja... mistä itse asiassa puhuttiin?

Julkiseen keskusteluun puuttumisessa on aina ongelmansa. Pääasiassa siksi, että luen uutiset, joiden tarjoajiin olen oppinut luottamaan, ystäväpiirini on valikoitunut tietyistä syistä ja symppaan mielelläni kommentteja, jotka omassa sosiaalisessa kontekstissani ovat minulle myönteisiä. Tälläkin uhalla viittaan nyt omasta näkökulmastani havainnoituun homokeskusteluun uutisissa, blogeissa ja facebookissa. Yrittäen muistaa, että se on näkökulma, jonka itse olen aika pitkälle valinnut.

Nyt käytävä keskustelu on mielestäni ohittanut jo ajat sitten sen näkökulman, mikä on itselleni tärkeä. Itselleni henkisyys on jotain muuta kuin pippelien ja pimppien yhteensovittelua, enkä näe mitään järkeä puolen valinnassa tässä asiassa. Luonto tulee kyllä valitsemaan parhaimman vaihtoehdon, niinkuin se aina on tehnyt. Mutta mielestäni ydinasia on suvaitsevaisuus. Toiset puolustavat ydinperhettä kuin se olisi maailman vanhin keksintö. Se on itse asiassa aika uusi. Toiset puolustavat pyhiä kirjoituksia, jotka nekin ovat ihmisen kirjoittamia - eivätkä nyt vielä evoluution mittapuulla kovin vanhoja nekään. Jotkut puolustavat vain tunnetta, jonka aiheuttajaa itsessä ei ole edes käsitelty.

Mutta entä se peruskysymys? Tarvitsemmeko me itse asiassa lisää vihaa? Tarvitsemmeko me lisää syitä käydä toistemme kurkkuun? Ja miksi minä en kykene elämään omaa elämääni, jos naapurissani asuu homo? Itse omistan vielä peilin. Kysymys niille, joilta se on kadonnut - mitä se on minulta pois jos lähimmäiseni tekee toisin? Muuta kuin oma identiteettini tietysti. Mutta jos se oli jo valmiiksi noin heikolla pohjalla, niin pitäisiköhän sitä vähän vielä työstää?

Itse haluan asua valtiossa nimeltä Suomi juuri niiden vapauksien vuoksi, joita se minulle suo. Maksan mielelläni veroni ja tuon mielelläni oman panokseni yhteiskunnalliseen työhön. Myös vapaaehtoispuolella. Enkä halua rajoittaa kenenkään muun samoin ajattelevan elämää mitenkään - riippumatta hänen automerkistään, seksuaalisesta suuntautumisesta tai uskonnostaan. Pohjois-Koreaan en halua, mutta jos haluaa kaikkien uskovan samaan asiaan kuin "minä itse", ehkä sinne vielä otetaan.

Hengen ja materian eroaminen

Kaikissa vanhemmissa, "primitiivisimmissä", uskomuksissa ja maailmankatsomuksissa henki ja materia on erottamatonta. Henkisyydelle ja olevalle maailmalle ei tehdä selviä rajoja ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki on yhtä. As above, so below.

Meillä on myös tarinoita, jotka ehkä kuvaavat tuota eroa. Kalevalaisen suuren tammen kaataminen tai kristinuskon syntiinlankeemustarinalla on yhtäläisyytensä. Toisessa maailmanpuu - yhteys yliseen ja jumaliin katkeaa. Toisessa käärme syöstään tiedon puusta maahan matelemaan ja yhteys paratiisiin - jumalaan - katkeaa. Sen jälkeen on ihmisen koottava kaikki voimansa kestääkseen vaivat ja sairaudet, joita maan päällä eläminen aiheuttaa.

Kuvaako tuo siirtymistä keräily- ja metsästystaloudesta agraariyhteiskuntaan, jossa ihmisen on koottava kaikki voimansa elättääkseen sen tarvitsemat resurssit? Onko samassa yhteydessä syntynyt tarve suuremmalle itsetietoisuudelle ja voimien keskittämiselle suuremman ihmismäärän vaatimien resurssien tuottamiseen? Onko juuri tuo elämäntavan muutos syynä siihen, että tilaa henkisyydelle ei ole? Tänä päivänä lause "aika on rahaa" jo melko kulunut, mutta kuvaa sitä, että kaiken, mitä me teemme on palveltava selvitymistä. Ja usein se tapahtuu henkisen vapautemme ja henkisen kokemisen kustannuksella. Sillä kun ei ole rahallista arvoa kuin ehkä niille, jotka ovat sitä elämässään koskettaneet.   

Elämän polku

Pitkään on väitelty siitä, onko ihminen geenejä vai sosiaalistamisen tulosta. Jonkinlainen konsensus asiasta on aina vallalla - suhde ehkä aikakausittain ja mielipiteen esittäjittäin vaihtelee. Faktaa on se, että kummastakin voi saada sekä hyviä eväitä elämän polulle, mutta myös esteitä ja hankaluuksia.

Sosiaalistamisen ja opittujen asioiden kanssa on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden kanssa voi työskennellä. Miksei tietysti biologistenkin ominaisuuksien kanssa, mutta siitä minä en mitään tiedä. Monta kertaa elämän polulla vastaantulevat asiat ovat tapahtumina hyvin neutraaleja ja voisivat toistua kenelle tahansa, mihin aikaan tahansa. Mikä tekee niistä meille merkityksellisiä, ovat tunteet, joita niihin liitämme. Hyvässä tapauksessa ne ovat niitä hienoja ja voimakkaita muistoja, jotka ovat voimavara, mutta huonossa tapauksessa ne sitovat meitä, meidän energiaamme ja palaavat kummittelemaan silloinkin, kun kuvittelemme uuden elämän jo alkaneen. 

Muistojaan voi kuitenkin työstää ja niihin tunteiden muodossa sidottua energiaa voi käsitellä. Kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tahdosta. Ihminen tarvitsee usein kuitenkin jonkin rituaalin asioiden merkityksellistämiseksi - muutoksen käynnistämiseksi. Niiden merkityksellistäminen voi tapahtua taiteen, käsitöiden, työn tai minkä tahansa asian kautta. Tärkeintä on konkretisoida ongelma ja sen jälkeen suorittaa haluttu toimenpide asialle. En tarkoita, että pelkkä ripittäytyminen, psykologin terapiaohjelma, paperilapun polttaminen tai solmun leikkaaminen saksilla parantaisi mitään. Idea on siinä, että se on lupa itselle antaa anteeksi ja jatkaa elämää. Kun tahto on ilmaistu, polku kyllä löytyy.

Uskollisuudesta

Ihminen on kautta aikojen kirjoittanut runoja ja kirjoja ehdottomasta uskollisuudesta ja rakkaudesta. Sen vuoksi on pystytetty monumentteja, rakennettu linnoja ja käyty sotia. Sille on sävelletty sinfonioita ja sitä on käsitelty kirjoituksissa, tarinoissa ja uskonnollisissakin konsepteissa läpi ihmisen historian. Ihmisen kaipuu ehdottomaan rehellisyyteen ja uskollisuuteen tuntuu olevan loputon.


Onko kaipuun syynä vain oma kykenemättömyytemme siihen? Vai onko se syyllisyys? Vai haluammeko me edes sitä todella - onko se nostettu vain tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi? Oli miten oli, ehdoton luottamus, uskollisuus kuolemaan saakka ja sen rajojen yli, on meidän kaikkien saavutettavissa. Jokaisella meistä on mahdollisuus kokea se. Kuten Konrad Lorenz sanoi:

"Ei ole mitään muuta ehdottoman pysyvää uskollisuutta kuin todella uskollisen koiran."

Tämä kaikki on löydettävissä luonnosta, läheltä meitä. Varmasti siis myös meistä. Onko vain jatkuva pyrkimyksemme nostaa itsemme luonnon yläpuolelle se este, miksemme uskalla tuota kokea? Joutuisimmeko me luopumaan jostain tunnustamalla sen? Vai voittaisimmeko ehkä jotain, mitä emme vaan kykenisi hallitsemaan? Sekö siinä pelottaa?


Itse olen siitä kuitenkin hyvin kiitollinen.