Elämän polku

Pitkään on väitelty siitä, onko ihminen geenejä vai sosiaalistamisen tulosta. Jonkinlainen konsensus asiasta on aina vallalla - suhde ehkä aikakausittain ja mielipiteen esittäjittäin vaihtelee. Faktaa on se, että kummastakin voi saada sekä hyviä eväitä elämän polulle, mutta myös esteitä ja hankaluuksia.

Sosiaalistamisen ja opittujen asioiden kanssa on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden kanssa voi työskennellä. Miksei tietysti biologistenkin ominaisuuksien kanssa, mutta siitä minä en mitään tiedä. Monta kertaa elämän polulla vastaantulevat asiat ovat tapahtumina hyvin neutraaleja ja voisivat toistua kenelle tahansa, mihin aikaan tahansa. Mikä tekee niistä meille merkityksellisiä, ovat tunteet, joita niihin liitämme. Hyvässä tapauksessa ne ovat niitä hienoja ja voimakkaita muistoja, jotka ovat voimavara, mutta huonossa tapauksessa ne sitovat meitä, meidän energiaamme ja palaavat kummittelemaan silloinkin, kun kuvittelemme uuden elämän jo alkaneen. 

Muistojaan voi kuitenkin työstää ja niihin tunteiden muodossa sidottua energiaa voi käsitellä. Kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tahdosta. Ihminen tarvitsee usein kuitenkin jonkin rituaalin asioiden merkityksellistämiseksi - muutoksen käynnistämiseksi. Niiden merkityksellistäminen voi tapahtua taiteen, käsitöiden, työn tai minkä tahansa asian kautta. Tärkeintä on konkretisoida ongelma ja sen jälkeen suorittaa haluttu toimenpide asialle. En tarkoita, että pelkkä ripittäytyminen, psykologin terapiaohjelma, paperilapun polttaminen tai solmun leikkaaminen saksilla parantaisi mitään. Idea on siinä, että se on lupa itselle antaa anteeksi ja jatkaa elämää. Kun tahto on ilmaistu, polku kyllä löytyy.