Yhteiskuntana tasapainoiseen aikuisuuteen

Otin melko aktiivisesti osaa kampanjaan näissä presidentinvaaleissa, ja mieleenpainuvinta itselle olivat lukuisat keskustelut nuorten ihmisten kanssa. Samoin kuin valokuvat ja videomateriaali tapahtumista, sekä sosiaalisen median ryhmät molempien kannattajien takana (vai edessä?). Ja se meininki, se oli jotain erilaista kuin ennen. Aktiivinen politikointi on etenkin täällä Länsi-Suomessa ollut nuorten keskuudessa vähän leimaavaa ja jopa luotaantyöntävää, ei pelkästään epäkiinnostavaa. Politikoinnissa on ollut sisällä myös tietynlainen asiaosaamisen vaatimus, minkä vuoksi se on nähty ehkä niiden "kympin oppilaiden" harrastuksena, siinä kun muut pelaavat lätkää tai käyvät ratsastustunneilla. Mutta nyt mukana oli avoimesti tunne, jonka näyttämistä ja josta puhumista ei häpeilty.

Voi olla, että meillä on sukupolvi, jolle ei enää ole siirretty hiljaisuuden kulttuuria. Hiljaisuutta menneistä tapahtumista ja ajasta, joilloin politiikka rikkoi sukuja ja perheitä ja kiihotti vanhemmat ja lapset ja jopa sisarukset toisiaan vastaan. Nämähän ovat asioita, joista meillä on vaiettu ja josta perinteenä etenkin maaseudulla vain valtapuolueiden politiikkaan osallistuminen on nähty hyväksyttävänä nuorten osalta. Muu on nähty "radikaalina" tai mahdollisesti ongelmallisena. Mutta tämän päivän nuorille ei ehkä enää nykyinen nuorten vanhempien sukupolvi siirrä tätä vaikenemista. Enää ei ole perheissä asioita, joista ei saa puhua tai joiden muistelu sattuu. Eräänlaista vaikenemisen kulttuuriin painostamista edustaa myös Vesa-Matti Saarakkalan mielipidekirjoitus pohjalaisessa 6.2. Pelotellaan vastuulla ja esitetään itse muiden eteen henkihieverissä raatavaa vastuunkantajaa ja annetaan ymmärtää, ettei muu kuin kärsimys voi ihmistä pelastaa. Mutta onneksi nuorille koulutetaan medialukutaitoa, osallistumista, innovaatiotaitoja ja annetaan koulussa jo eri tavoin ajattelun välineitä. Vai kuinka monelle on Nokian, Angry Birdsin ja muiden uusien menestystarinoiden loisteessa opetettu vielä, että vain olemalla keskiarvoa, pärjäät hyvin?

Politiikkaan, yhteiskunnan rakentamiseen ja osallistumiseen vaikuttaa myös tunne, eikä sitä saa unohtaa. Emmehän me ole samaa mieltä edes niin sanotuista faktoista liittyen ideaaliin yhteiskuntajärjestykseen ja sen toimintaan. Miten me voisimme olla samaa mieltä siitäkään, mikä meitä tunnetasolla ruokkii ja millaisiin arvoihin me haluamme liittyä? Eikä meidän tarvitse olla. Eikä saa. Jokaisella puolueella on omat periaatteensa, omat hyvät ideansa, mutta myös ne surkeat ideat. Me tarvitsemme toisiamme tasapainottamaan itseämme. Aikuisuuteen ja aikuisena olemiseen liittyy mielestäni vahvasti tasapaino ja kyky toimia terveesti ja kehittävästi myös ristiriitatilanteissa.

Nuorilla on myös erilainen kyky joustaa ja sopeutua tilanteisiin. Asioita ei nähdä enää ehdottomina. Harva kertoo enää olevansa jonkin puolueen kannattaja, koska suku on ollut sitä aina. Nuoret osaavat ottaa toiset eri tavalla huomioon omaan itseen nähden, osataan joustaa ja muuttua yhteiskunnan mukana, vuorovaikutuksessa sen kanssa. Avainasemassa muuttuvammassa ympäristössä on keskustelu. Ja hyvä keskustelu on toisia kunnioittavaa, tasa-arvoista ja eteenpäin vievää, vaikka ei oltaisi samaa mieltä kaikesta. Mitä parempi keskustelukulttuuri meillä on, sen vahvempi on myös demokratia ja kaikkien vaikutusmahdollisuudet. Kuten mm. kumpikin kakkoskierroksen ehdokkaista painotti; nyt kannattaa keskittyä näissä vaaleissa alkaneen hyvän keskustelukulttuurin ylläpitämiseen ja vahvistamiseen.

Vaientamisen kulttuuri

Olen kirjoitellut aikaisemminkin joillain alueilla Suomessa esiintyvästä vaikenemisen kulttuurista. Siitä, kun ensin itse vaiettu vaikeat asiat ja opetettu myös lapset vaikenemaan niistä. Tietyistä jutuista - sotamuistot, perheväkivalta, alkoholismi, ja niin edelleen - ei ole hyvä puhua. Niistä vaietaan joko siksi, että kokemus on itselle liian rankka tai siksi, että puhuminen toisi ongelmia suhteessa muuhun yhteisöön.

Mutta vaikenemiseen liittyy vahvasti myös vaientaminen. Vastapuolta pelotellaan tai häntä alistetaan. Hänen ihmisarvoaan loukkaamalla ja asettamalla itsensä toisen yläpuolelle, saadaan toinen vaikenemaan pelottelijalle vaikeasta asiasta. Vaintaminen on aina vallankäyttöä, joka tapahtuu valta-asemaa väärinkäyttämällä; vetoamalla esimiesasemaan, hankittuun tai saatuun auktoriteettiin tai uskonnollisesti perusteltuun oikeutukseen. Usein viestit ovat piiloviestejä, koska suoraan sanottuna asia ratkeaisi käräjillä uhatun eduksi. Tämä usein kulttuurissa piilossa esiintyvä ilmiö on etenkin meillä Suomessa vielä paikoin vahva. Me olemme oppineet myös sietämään sitä ja monesti sitä ei edes itse huomaa, vaikka joissain ympäristöisä se on jokapäiväistä.

Tällaista edustaa esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkalan mielipidekirjoitus Pohjalaisessa 6.2. Kirjoitus on selkeä vastine sille, että tietty ryhmä ihmisiä ilmaisi vapaasti halunsa ja toiveensa. Ikäänkuin vaalisalaisuus olisi demokraattisessa yhteiskunnassa jokin velvollisuus. Sehän on oikeus, jonka voi käyttää tai jättää käyttämättä! Kirjoituksessa käytetään perinteisiä aseita antamalla rivien välistä ymmärtää, millaista niin sanottu "kulttuuriväki" on. Kirjoituksesta paistaa läpi katkeruus ja pettymys ja omaan suurempaan oikeutukseen usko ja sen koettelemus - joka kirjoittajan kohdalla onkin tapahtunut varmaan useasti viime aikoina. Tämä on hieno kohta elämässä. Yleensä tällaisesta asetelmasta kuin missä kirjoittaja on, alkavat silmät todella aueta ja elämä näyttäytyä monimuotoisempana. Toivottavasti Vesa-Matti ammentaa tämän hetken voiman käyttöönsä, eikä entistä vahvemmin lukkiudu vankilaansa.

Ihmistä voi todella koskettaa vain positiivisen kautta. Muuttaa ihmistä ei voi, mutta kun koskettaa syvältä ja rakastaen, ihminen muuttuu itse. Haluaa muuttua. Tosin lopputulosta ei voi ulkoa kontrolloida. Ja se aiheuttaa pelkoa, usein jopa niin paljon, että siksi päädytään vaikuttamaan muihin pelon kautta. Mutta kuten kasvatuksessa yleensä, voi vaan antaa esimerkin ja uskoa tekojen voimaan. Ja se on usein enemmän kuin tarpeeksi, kunhan se tapahtuu tasa-arvoisesti ja kunnioittaen. Jokaisella on oikeus tulla rakastetuksi, elää tasa-arvoista elämää, saada ilmaista itseään sellaisena kuin on ja uskoa hyvää muista. Tämän puolesta haluan taistella ja kutsua teidätkin taistelemaan. Mutta ei pelolla ja voimalla, vaan ilon ja keskinäisen kunnioituksen kautta. 

Kevätlukukausi alussa ja aika keskittyä... kaikkeen?

En tarkalleen tiedä miten suuressa roolissa koulutodistuksissa oleva "kaikkien aineiden keskiarvo" on tänä päivänä yleisesti jatkokoulutuspaikkaa tai työpaikkaa hakiessa. Itse rekrytoin alalle, jossa sillä ei ole suurta painoarvoa, joten en ole ihan varma. Ainakin joulun aikaan ja kesälomien alussa tuntuu melko monella, etenkin vanhemmalla sukulaisella ja perhetuttavalla, olevan päällimmäisenä kysymys "No millainen todistus tuli?". Siinä sitten nuori parhaansa mukaan yrittää kiteyttää melko laajan kysymyksen mahdollisimman helposti ja keskustelu alkaa - ja usein päättyykin - keskiarvoon.

Suurin osa ihmisistä ei ole kaikessa hyviä. Ei ainakaan ilman melkoisia ponnistuksia. Ihmiselle on luontaista, että mieltymykset, lahjakkuudet ja sitä kautta osaaminenkin, keskittyy tietyille alueille. Joku on musiikillisesti lahjakas, toinen matemaattisesti, eikä kumpikaan näistä ole toistaan arvokkaampi asia. Tulevaisuuden kaikki kuitenkin rakentavat sen ympärille, mitä haluavat tehdä ja mitä parhaiten osaavat. Voisi kysyä, että onko keskustelu keskiarvosta siis edes tarpeen? Sen lisäksi, että se harvasta on edes mukavaa. Koska vaikka sen taakse on helppo peittää esimerkiksi heikko ruotsin numero, niin ei siitä puhuminen kyllä kannusta niilläkään alueilla, joissa menestyy hyvin. Koko mahtavasta kasvamisen ja osaamisen kehittymisen prosessista tulee vain latteaa keskiarvoa.

Ehkä olisikin parempi kysyä, että "Mikä oli paras numerosi?". Tästä keskustelua on myös jo paljon helpompi jatkaa. Kysyjälle jatkokysymyksiä tulee mieleen yleensä heti ja vastaajankin on helpompaa kertoa jostain, mistä itse pitää. Lisäksi keskustelu vahvuuksista on omiaan tukemaan itsetuntoa. Ja hyvä itsetunto on äärimmäisen tarpeen etenkin niillä heikoilla alueilla työskentelyssä! Mitä sitä turhaan keskittyä siihen, mikä ei suju ja mikä ei tunnu hyvältä? Pääasia, että perustiedot ja -taidot asioiden kohdalla saavuttaa. Kiitettävä ei saa olla tavoite kaikessa. Me olemme erilaisia ja siinä on meidän suurin arvomme. Siis huippuarvoissa, ei keskiarvossa.