Olenko "minä" vain ajatus ihmisestä?

Eräs ystäväni lähetti vähän aikaa sitten pyynnön täyttää hänestä itsetuntemukseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen luotua Joharin ikkunaa. Ottamatta kantaa itse menetelmään, jokin asia siinä tuntui kuitenkin hyvin vastentahtoiselta. Vajaa pari viikkoa asiaa tästä mietiskeltyäni alkaa jonkinlainen ajatus hahmottua. Ei vielä varmaan valmis sekään, mutta luulen löytäneeni sen, mikä ajatuksessa inhoreaktion herätti.

Ensinnäkin ajatus siitä, että olisimme ihmisinä vain ominaisuuksia, on minulle tänään outo. Se, että meidät voisi pelkistää vain adjektiiveihin ja ominaisuuksiin, on mielestäni ihmisyydestä harhaanjohtavaa. Jos ihminen on vain ajatuksia ja adjektiiveja, päädytään ennen pitkää (anteeksi vaikea termi) "konseptualisoituneisiin ihmisiin". Tarkoitan tällä ihmisiä, jotka ovat "kristittyjä" tai "perussuomalaisia" tai "kasvisyöjiä". Ihmisen oma sisäinen arvo on mitätön ja hän pelkistyy erilaisten analyysityökalujen läpi vain ryhmien tai kategorioiden edustajaksi. Ja mehän tiedämme , että ihminen ei koskaan voi olla pelkistetty, ideaalinen yhden ryhmän tai kategorian edustaja. Arvioimalla ja pelkistämällä ihmisiä, suljemme heitä vankiloihin, kategorioihin, joita hallitaan yleisen diskurssin kautta.  Historia on jo näyttänyt sen, että tällaiseen arviointiin sisältyy paljon vallankäyttöä. Niiden kautta on myös helpompi arvottaa ihmistä, siitäkin huolimatta, mitä hän sisäisesti on. Ajatelkaapa vaikkapa termejä "prostituoitu" tai "laiton maahanmuuttaja". Ne jo itsessään alistavat ihmisen tietynlaiseen asemaan ja nostavat muut, valmiiksi arvotetut, kategoriat heidän ylitseen.

Toiseksi muiden ihmisten arviot toisista ihmisistä ovat myös aina tulkintoja eivätkä todellisuutta. Tulkintoja arvioijan ymmärtämyksen ja maailmankatsomuksen läpi. Ja tulkinta on myös aina sidottu lisäksi ainakin aikaan, arvioijaan ja tilanteeseen. Niin ollen kaikki muiden ajatukset minusta, ovat tulkintoja, jotka nousevat arvioijan sisältä riippuen esimerkiksi siitä, olenko jo maksanut viimeisimmän vippini takaisin, millainen yö arvioijalla oli tai mitkä hänen motiivinsa ovat arviointia tehdessä. Arviointi, joka on siis varmasti jotain muuta kuin mitä minä olen, on pelkkä ajatus, kokoelma erilaisia ominaisuuksia, pahimmillaan arvioijan kokemusmaailman värittämiä niin paljon, että ne ovatkin hänen oman tiedostamattomansa heijastuksia minussa. Samoin oma arvioini värittyy aina halujen, päämäärien ja kokemusten kautta. Asiat, jotka ovat vaikuttavia - esimerkiksi suuret pettymykset ja vastoinkäymiset - saavat elämässä aina suuremman painoarvon kuin ne suhteellisesti minuuden kokonaisuuteen nähden ansaitsisivat. Toisaalta asiat, joita tavoittelen ja haluan, saavat näkyvyyttä arvioinnissa, vaikka suhteellisesti niiden merkitys omassa elämässä olisikin mitätön. Marginaaleilla on aina voimaa liiaksi.

Kolmanneksi sanojen voima ja sitovuus on liian suuri. Kun sanon jotain, tuon sen todelliseksi. Vaikka puhuisin puuta heinää, on arvioinnin kohteella todennäköisesti mielessään vielä ensi vuonnakin se, että mitähän tämä arvio minusta tahtoi sanoa. Ja kyllä, arvasit oikein: Sen perustelun keksii itselleen ihan varmasti. Jos se taas ei palaa mieleen, se voi kertoa siitäkin, että sen haluaa aktiivisesti poissulkea, jolloin se ehkä olikin juuri se asia, mitä piti miettiä. Aikaulottuvuudessa on vielä sekin ongelma, että ihminen ei ole sama huomenna. Kokemustensa ja elämänsä kautta ihminen muuttuu. Tänään ääneenlausuttuna ajatus jostakusta toisesta sitoisi hänet vain tähän päivään, antamatta mahdollisuutta vapaasti, luottavaisesti ja turvallisesti kehittyä itsenään.

Arvioimalla, arvottamalla ja pelkistämällä teen väkivaltaa ihmisen omalle arvolle. Sille - usein löytymättömälle ja näkymättömälle - arvolle, joka tekee meistä ihmisiä. Paradoksaalista koko arvioinnissa on vielä se, että oikeastaan se minuus alkaa löytyä vasta silloin, kun lakkaa tekemästä itsestään pelkkää ajatusta. Kun on vapaa niistä arvoista, odotuksista, peloista ja asenteista, joita ääneen lausuttuihin ominaisuuksiin aina liittyy. Eli mitä enemmän analysoin, sen kauemmas joudun. Mitä enemmän hyväksyn, rakastan ja tunnen, sen lähempänä olen sitä, mikä tekee minut ja sinut.

Kielletty katumus

Kasvamiseen liittyy aina muutos. Kuvaahan sana itsessään jo muuttumista - tulemista isommaksi, jalostuneemmaksi, valmiimmaksi. Ihminen joka kasvaa henkisesti, muuttuu väkisinkin. Hän ei mahdu enää samanlaiseen, saman kokoiseen tai saman muotoiseen laatikkoon. Ja mitä enemmän ihminen kasvaa, sen vaikeampi on ylipäätään määritellä sitä, missä hänen laatikkonsa rajat menevät. Kypsä ihminen osaa jopa katsoa maailmaa erilaisista laatikoista käsin. Asettua niihin tarpeen ja tilanteen mukaan, elää sitä näkökulmaa, oppia siitä ja vaihtaa sen tarvittaessa. Ja uskaltaa jopa olla ilman sitä, vastaanottaa maailma itseensä ja kehoonsa tunteiden ja elämysten kautta ilman tarvetta analysoida ja ymmärtää.

Lukiessani Anssi Sinnemäen Vastakirjasta luvun "Aulikki" - Aulikki Oksasesta, jonka Anssi kutsui katsomaan vanhoja aatteitaan uudesta näkökulmasta - tuli mieleeni aiemmin päivällä Yle Puheelta kuulemani keskustelu siitä, saako poliitikko vaihtaa mielipidettään. Anssi puhuu "suuresta ideologiasta", jostain joka toteutuessaan muuttaa maailmaa totaalisesti. Radiossa taas puhuttiin siitä, voiko poliitikko vaihtaa mielipidettään ihan jokapäiväisistä, arkisista ratkaisuista. Kumpikin tuntuu olevan jotenkin kiellettyä. Ideologiaansa myöhemmin kriittisesti tarkastelevia, mielipiteitään kyseenalaistavia yksilöitä, pidetään pettureina. Poliitikko, joka tänään on eurobondien kannalla, mutta huomenna ei, pidetään takinkääntäjänä. Mielipiteen ja ideologiansa vaihtajia katsotaan omasta viiteryhmästä negatiivisesti, mutta usein muistakin viiteryhmistä käsin vähintäänkin "villinä korttina", jotenkin ehkä epäluotettavana. Siitäkin huolimatta, että mielipiteen vaihtajan perustelut olisivat hyviä ja perustuisivat uuteen hankittuun tietoon ja kokemukseen asioiden tilasta.

Silti kasvaminen johtaa meidät usein tilanteisiin, joissa eilen oppimamme ei ole tänään enää totta tai oikein. Me voimme jäädä pakonomaisesti eiliseen, perustella tämä päivä vääräksi ja uskoa mihin haluamme. Järki antaa siihen meille mahdollisuuden. Mutta mielemme ja kehomme luontainen taipumus on kasvaa ja oppia. Tutkia ja löytää. Me voimme järjellämme rakentaa vankilan, joka estää mieltämme ja kehoamme kasvamasta. Ja usein me teemme sen tietämättämme, huomaamattamme. Vasta aktiivinen itsensä kyseenalaistaminen, perustelujen kysyminen itseltään ja oman kehonsa ja sisäisen äänensä kuuntelu, saa meidät joskus huomaamaan ne rajat, jotka mielemme rakentaa.

Pidämme katumusta syntinä ja kasvamista takinkääntämisenä. Haluamme kyetä määrittelemään koko ajan kuka on puolellamme ja kuka meitä vastaan. Haluamme kontrolloida itseämme ja ympäristöämme, jopa niin pitkälle, että pakotamme joskus itsemme muotteihin, jotka estävät oman kasvumme. Vain muutoksen pelon vuoksiko? Vain siksikö, että asioiden järkeily vie liikaa aikaa? Vaiko siksi, että emme enää kuule sisältämme, mikä on oikein ja mikä hyvää?

Vapauteen kasvaminen

Ystäväni kertoi minulle, että vanhetessaan pitäisi levetä. Lisäsi toki heti tarkennuksen, että mielellään mieleltään, ei vain syömällä.

Olen samaa mieltä kahdesta syystä. Ensinnäkin se tekee asiat elämässä helpommiksi ja toisekseen, siten on yleensä hauskempaa. Kun ikää ja itsevarmuutta tulee, eikä tarvitse enää ihmetellä kaikkea sitä monimutkaisuutta, mitä nuoruuden kasvuun liittyy ja jää aikaa paljon muulle. Siis tarkoitan sitä, kun voi jo maantiellä hidastaa ja päästää takanakiirehtijät ohi ilman että se tuntuu kakkoseksi jäämiseltä. Tai kun voi kuunnella musiikkia ilman, että mietit mitä se kertoo sinusta etenkin, jos joku näkee sinut kuuntelemassa sitä. Tai kun voi keskustella homon kanssa pelkäämättä, että se tarttuu. Tai kun voi pukea lapsensa päivähoitoon likaisissa farkuissa häpeämättä itseään ja selittelemättä sitä aamulla hoitajille. Siitä noin suurinpiirtein alkaa mielestäni vapaus.

Tätähän ei toki haluta kenenkään kokevan. Maantiellä on ajateltava, että jos sinulla olisi nopeampi auto, sinä voisit olla jotain eivätkä nokavat mersukuskit ohittelisi noin vain. Musiikkivalintasi on kerrottava jotain sinusta, että samalla voisit kuluttaa sen genren ympärille rakennettua tuotesirkusta vaatteineen, fanituotteineen, tapahtumineen ja elämäntapaostoksineen. Sinun on kyettävä tekemään ero itsesi ja muiden välille siten, että se näkyy myös ulkoisesti - etteivät epäilisi sinun kuuluvan niihin toisiin. Päivähoitoon lapsella on oltava vähintään 100€ maksava, mieluiten JokuTex -puku joka tietenkin vaihdetaan uuteen värin haalistuttua kahden pesun jälkeen, koska muuten olet huono vanhempi.

Mielemme toimii hyvin tällaisessa ympäristössä. Kaikki tarvikkeet ja työkalut itsensä toteuttamiseen saa marketin hyllyiltä. Mitä nyt erikoisemmin erottuvan on omassa viiteryhmässään vähän paneuduttava kuluttajaympäristön saloihin, että voi nousta oman ryhmänsä hierarkiassa. Muuten kuitenkin kaikki on aika yksinkertaista. Mutta kaikki tämä lisää stressiä, estää mielen vapaan toiminnan ja pakottaa miettimään kaikkea ulkoa käsin. Stressin ja pahoinvoinnin tullessa, paikataan sitä menetelmin, joihin on jo opittu; kiillotetaan ulkokuorta ja kuvitellaan, että ongelmat johtuvat siitä, etten vielä ole tarpeeksi hyvä, koska ei tunnu hyvältä sisällä. Vaikka mieli toimii näennäisen hyvin ja vaivattomasti, ei se kuitenkaan voi hyvin.

Tänään ihmiset katsovat itseään liikaa ulkoa käsin, omaa sisintään kohdellaan kuin se olisi jokin meistä erillinen analyysin ja toimenpiteiden objekti. Diagnosoidaan pahoinvoinnille erilaisia nimiä, että voitaisiin ostaa niihin nimiin liittyviä kauppavalmisteita tai terapioita. Kokonaiset ammattikunnat tekevät miljardiluokan bisnestä sillä, että ihminen ei osaa pysähtyä, kuunnella sisintään ja tutustua itseensä. Mutta se kannattaisi. Sisältä käsin toimien on helpompi katsoa ulos, helpompi rakastaa ja helpompi tuntea yhteys muihin. Ilman stressiä tai paineita. Vapaana.

Mutta ehkä olisi parempi etten ystäväni kanssa enää keskustele tällaisia. Ei taida länsimaat kestää sitä työttömyyttä, mikä seuraisi siitä, että ihmiset tutustuisivat itseensä, ajattelisivat laajemmin ja keskittyisivät hyvinvointiinsa. Tai sitten meillä voisi jäädä enemmän aikaa olennaiseen...