Suomalaisen suhde petoeläimiin

Itämerensuomalaisten kansojen suhdetta eläimiin mietittäessä tärkeimmän painoarvon saavat ne, joista ihmiset kokivat olevansa riippuvaisia. 6500-1000 ekr ajalla tällaisia eläimiä olivat peura, hirvi, joutsen, muut vesilinnut ja kalat. Nämä myös olivat kaikkein kunnioitetuimpia ja tarinoissa sekä ajalta säilyneessä aineistossa korkeimmalle arvostettuja. Tuolle ajalle tyypillistä — etenkin varhaisimmille kausille — oli se, että ihminen ei vielä nostanut itseään luonnon yläpuolelle. Metsästäjä oli riippuvainen saaliistaan eikä onnistuminen ollut selvä asia. 

Suhde petoihin oli hyvin erilainen kuin mitä se oli kristillisen ajanlaskun alkuvaiheilla ja sen jälkeen. Varhaisemmassa historiassa petoja pelättiin ja välteltiin, eikä niiden kanssa kohtaamiset ikinä päättyneet hyvin. Esimerkiksi Savvatejevin keräämistä kalliopiirrosaiheista vain muutama prosentti liittyi petoihin. Ja esimerkiki kohtaamiset karhun kanssa päättyivät aina joko ihmisen tai karhun kuolemaan. Saaliseläimet, jotka nähtiin elämän edellytyksenä olivat korkeimmalle arvostettuja. Petoja pelättiin ja vihattiin. Tästä on jäänteenä edelleen mm. suomalaistenkin alkuperäiskansojen elinkeinon uhkaan kohdistuva petoviha. Etenkin tuolloin pedot kilpailivat ihmisen kanssa paitsi ravinnosta, niin myös elintilasta.

Vasta myöhemmin, kun metsästäjä alkoi olla luonnon yläpuolella, oli varaa ajatella pedoistakin eri tavoin. Kalevalan syntyajoilta eteenpäin aina näihin päiviin, on petoja alettu kunnoittaa niiden olemuksen ja edustamiensa ominaisuuksien kautta (vrt. totemismi). Ehkä jo varhaisempinakin aikoina niiltä haettiin tiettyjä voimia, mutta niiden kaatamiseen ja kohtaamiseen liittyvät monimutkaiset rituaalit kertovat enemmän pelosta kuin palvonnasta.

Petoeläinten, esimerkiksi karhujen ja susien, liittäminen omaan itseen ja omaan maailmankuvaan on turvallista meille vasta nyt. Tänä päivänä tätä tosin romantisoidaan enemmän kuin mitä historiastamme kumpuava side antaisi aihetta. Kuitenkin ajat ovat muuttuneet ja sitä kautta luonnollisesti myös suhtautuminen. Luonnon kunnioitukseen kuuluu sen koko kirjon arvostaminen ja säilyttäminen. Voimatasapaino on eläinkuntaan katsottuna muuttunut. Niinpä myös esimerkiksi shamanistinen suhde ympäröivään maailmaan muuttuu. Kyseessä on luonnollinen kehitys, eikä tämän tasapainon muutoksen hyväksymisessä ole mitään väärää.

Suhteessa eläinkuntaan ja uskomuksiimme siitä, on huomioitava, milloin puhumme alkuperästämme ja ajoilta, jolloin ihminen pohjolaan viimeksi vaelsi ja milloin taas puhumme nykypäivästä. Toisaalla puhutaan historiasta – toisaalla tämän päivän shamanistisesta luonnonuskonnosta.