Luontosuhteen loppu - ekoihmisten vouhotusta vai jotain tottakin?

Olen yrittänyt etsiä merkkejä tuosta paljon puhutusta luontosuhteen katkeamisesta. Minulle ei riitä luontosuhteen katkeamisen kriteeriksi vielä se, että eletään kaupungissa. Eikä se, että ruoka ostetaan automarketista. Eikä sekään, että jouluna sisälle ei haluta oikeaa kuusta käytännön syistä. Luontosuhde ei ole mielestäni kieltäytymistä, absolutismia, kurjuutta ja vaivannäköä. Se ei tarkoita sitä, että syksyn sateissa metsässä on oltava sen jonkun ruskan takia vaikka kengät on märkänä ja paleltaa. Luontosuhde edustaa minulle paljon enemmän. Se on myös kokemuksellinen ulottuvuus yhteenkuulumisesta ja vuorovaikutuksesta.

Viime aikoina eräs ilmiö on kuitenkin vaivannut minua melko paljon. Olen seurannut erilaisia koirankasvattajia, hevostenkasvattajia, kissanomistajia ja monia muita jopa eläinhulluiksi itseään tituleeraavia ihmisiä parikymmentä vuotta. Sieltä, niiden ihmisten keskuudesta, joiden pitäisi olla lähimpänä luontoa, olen sen pelottavimman merkin löytänyt. Se liittyy perustason vuorovaikutukseen ja ymmärtämiseen. Eläinten kasvatus, opetus, koulutus ja vuorovaikutus on mennyt hyvin tekniseksi. Melkeinpä mekaaniseksi. Maailma on nykyään täynnä erilaisia kasvatus- ja koulutusmetodeja. Kun uusi trendikirja hevosenkasvatuksesta tai koirankoulutuksesta ilmestyy, on maailma täynnä kursseja ja oppeja tarjoavia profeettoja sekä uusiin trendinimiin vannovia eläinten omistajia. Sen jälkeen tulee se kaikkein hölmöin juttu. Kaikki eläinihmiset kuvittelevat, että heidän koiransa, kissansa ja hevosensakin ovat lukeneet sen saman kirjan!

Eläintä kohdellaan kuin konetta. Kuvitellaan, että on ”ideaalikoira” tai ”hevosen perusmalli” joka osaa ja tietää sen kaiken mitä kirjoissa kerrotaan. Luotetaan johonkin yksinkertaiseen ja yleensä hyvin yksipuoliseen syy-seuraussuhde -logiikkaan ja lineaarisin kaavamaisin tavoin aletaan eläintä tökkimään opetetulla tavalla paikasta A paikkaan B. Ja siitä seurauksena on yleensä ongelmaeläimiä. Siis ongelmia, jotka ihminen on tuolla yksipuolisella tökkimisellään saanut aikaan. Ikäänkuin unohdetaan, että ollaan tekemisissä elävän olennon kanssa, joka on ensin kyettävä kohtaamaan samalla tasolla. Sen kanssa on pystyttävä edes perustavaa laatua olevaan kommunikointiin ja sen asemaan on kyettävä asettumaan. On muistettava, että se elää. Eikä elämän kohtaamisessa pyhäksi tee yksi metodi. Kun elävää olentoa koulutetaan, se kuulee ja näkee myös kaiken sen, mitä kouluttaja tekee metodinsa ulkopuolella. Ja se lukee sinua, todennäköisesti paremmin kuin sinä häntä. Ja ellet osaa lukea lemmikkiäsi, se todennäköisesti kouluttaa sinut.

Sen jälkeen onkin tosin tavallista uppoutua keskustelupalstoille ihmettelemään, kun on saanut itse hiukan valmistusviallisen eläimen vaivoikseen.