Cancer of society

Societies can be seen as large organisms. When you take a look only at the ideological level and evolution of ideologies, isms, dogmas and theories, it compares pretty well with development of human being. Just like a child grows up, tries to adopt the teachings of history, trying to fit it all into her mind and developing a moral point of view to it all. The same way the societies evolve.  When looking back the development of humankind; the rise and fall of each political system, societies and their structures has left their legacy. No civilization has been in vain, the latter generations has always adopted the teachings of history to be the part or basis of their systems.

As if constantly striving to a common goal, to learn, to evolve and to be something bigger and better. Day after day.

At the cell-level the development seems quite the same. Whole biological organism is constantly working towards maintaining the current stage and to be a little better and a little stronger each day. Sometimes, the cells go mad. Uncontrollable growth, destroying of healthy tissue and eventually killing the organism, sounds like something very familiar. The same way individuals in the societies sometimes lose their temper, go mad, build uncontrollable and unstable structures and start to kill the other individuals. And it's always degenerative. Every war has left us only scars to be healed, a money to be spent on rebuilding and many years of lost development. Sometimes killing the whole society.

And despite the fact that who won the war, the ideologies best for development eventually win - sometimes it just takes generations - or in case of extinction, just years.

Valitse tarkoin, että et äänestä itseäsi töihin!

Lapuan Sanomien jutussa (16.9.2010, Minna Vainionpää) Kiantama Oy:n toimitusjohtaja Vernu Vasunta kertoo, että ulkomaalainen poimija ei päihitä suomalaista marjanpoimijaa. Silti hän kertoo ulkomalaisten keräävän heille 80-90% tulevista marjoista. Anteeksi, nyt en ymmärrä...

Sama ilmiö näkyy muuallakin. Suomalainen ei tee enää töitä, vaan me tarvitsemme jo melko määrän ulkomaalaisia tekemään työmme. Samalla kun Etelä-Pohjanmaalla pitkäaikaistyöttömiä (yli vuoden työttömänä olleita) on parisen tuhatta henkeä. Koko luvun lähennellessä pohjanmaalla 10 000 henkilöä (Yle, elokuu 2010).

Silti marjoista kerätään vain muutama prosentti talteen. Mutta hyvä, että edes joku sen tekee. Tosin kannattaa olla erittäin varovainen tulevissa eduskuntavaaleissa siinä, ketä äänestää. Voi pian äänestää itsensä töihin, jos ulkomaalaisvirta tyrehtyy. Jonkunhan ne on tukia varten verorahat tienattava.

Luontosuhteen loppu - ekoihmisten vouhotusta vai jotain tottakin?

Olen yrittänyt etsiä merkkejä tuosta paljon puhutusta luontosuhteen katkeamisesta. Minulle ei riitä luontosuhteen katkeamisen kriteeriksi vielä se, että eletään kaupungissa. Eikä se, että ruoka ostetaan automarketista. Eikä sekään, että jouluna sisälle ei haluta oikeaa kuusta käytännön syistä. Luontosuhde ei ole mielestäni kieltäytymistä, absolutismia, kurjuutta ja vaivannäköä. Se ei tarkoita sitä, että syksyn sateissa metsässä on oltava sen jonkun ruskan takia vaikka kengät on märkänä ja paleltaa. Luontosuhde edustaa minulle paljon enemmän. Se on myös kokemuksellinen ulottuvuus yhteenkuulumisesta ja vuorovaikutuksesta.

Viime aikoina eräs ilmiö on kuitenkin vaivannut minua melko paljon. Olen seurannut erilaisia koirankasvattajia, hevostenkasvattajia, kissanomistajia ja monia muita jopa eläinhulluiksi itseään tituleeraavia ihmisiä parikymmentä vuotta. Sieltä, niiden ihmisten keskuudesta, joiden pitäisi olla lähimpänä luontoa, olen sen pelottavimman merkin löytänyt. Se liittyy perustason vuorovaikutukseen ja ymmärtämiseen. Eläinten kasvatus, opetus, koulutus ja vuorovaikutus on mennyt hyvin tekniseksi. Melkeinpä mekaaniseksi. Maailma on nykyään täynnä erilaisia kasvatus- ja koulutusmetodeja. Kun uusi trendikirja hevosenkasvatuksesta tai koirankoulutuksesta ilmestyy, on maailma täynnä kursseja ja oppeja tarjoavia profeettoja sekä uusiin trendinimiin vannovia eläinten omistajia. Sen jälkeen tulee se kaikkein hölmöin juttu. Kaikki eläinihmiset kuvittelevat, että heidän koiransa, kissansa ja hevosensakin ovat lukeneet sen saman kirjan!

Eläintä kohdellaan kuin konetta. Kuvitellaan, että on ”ideaalikoira” tai ”hevosen perusmalli” joka osaa ja tietää sen kaiken mitä kirjoissa kerrotaan. Luotetaan johonkin yksinkertaiseen ja yleensä hyvin yksipuoliseen syy-seuraussuhde -logiikkaan ja lineaarisin kaavamaisin tavoin aletaan eläintä tökkimään opetetulla tavalla paikasta A paikkaan B. Ja siitä seurauksena on yleensä ongelmaeläimiä. Siis ongelmia, jotka ihminen on tuolla yksipuolisella tökkimisellään saanut aikaan. Ikäänkuin unohdetaan, että ollaan tekemisissä elävän olennon kanssa, joka on ensin kyettävä kohtaamaan samalla tasolla. Sen kanssa on pystyttävä edes perustavaa laatua olevaan kommunikointiin ja sen asemaan on kyettävä asettumaan. On muistettava, että se elää. Eikä elämän kohtaamisessa pyhäksi tee yksi metodi. Kun elävää olentoa koulutetaan, se kuulee ja näkee myös kaiken sen, mitä kouluttaja tekee metodinsa ulkopuolella. Ja se lukee sinua, todennäköisesti paremmin kuin sinä häntä. Ja ellet osaa lukea lemmikkiäsi, se todennäköisesti kouluttaa sinut.

Sen jälkeen onkin tosin tavallista uppoutua keskustelupalstoille ihmettelemään, kun on saanut itse hiukan valmistusviallisen eläimen vaivoikseen.   

Suomalaisen suhde petoeläimiin

Itämerensuomalaisten kansojen suhdetta eläimiin mietittäessä tärkeimmän painoarvon saavat ne, joista ihmiset kokivat olevansa riippuvaisia. 6500-1000 ekr ajalla tällaisia eläimiä olivat peura, hirvi, joutsen, muut vesilinnut ja kalat. Nämä myös olivat kaikkein kunnioitetuimpia ja tarinoissa sekä ajalta säilyneessä aineistossa korkeimmalle arvostettuja. Tuolle ajalle tyypillistä — etenkin varhaisimmille kausille — oli se, että ihminen ei vielä nostanut itseään luonnon yläpuolelle. Metsästäjä oli riippuvainen saaliistaan eikä onnistuminen ollut selvä asia. 

Suhde petoihin oli hyvin erilainen kuin mitä se oli kristillisen ajanlaskun alkuvaiheilla ja sen jälkeen. Varhaisemmassa historiassa petoja pelättiin ja välteltiin, eikä niiden kanssa kohtaamiset ikinä päättyneet hyvin. Esimerkiksi Savvatejevin keräämistä kalliopiirrosaiheista vain muutama prosentti liittyi petoihin. Ja esimerkiki kohtaamiset karhun kanssa päättyivät aina joko ihmisen tai karhun kuolemaan. Saaliseläimet, jotka nähtiin elämän edellytyksenä olivat korkeimmalle arvostettuja. Petoja pelättiin ja vihattiin. Tästä on jäänteenä edelleen mm. suomalaistenkin alkuperäiskansojen elinkeinon uhkaan kohdistuva petoviha. Etenkin tuolloin pedot kilpailivat ihmisen kanssa paitsi ravinnosta, niin myös elintilasta.

Vasta myöhemmin, kun metsästäjä alkoi olla luonnon yläpuolella, oli varaa ajatella pedoistakin eri tavoin. Kalevalan syntyajoilta eteenpäin aina näihin päiviin, on petoja alettu kunnoittaa niiden olemuksen ja edustamiensa ominaisuuksien kautta (vrt. totemismi). Ehkä jo varhaisempinakin aikoina niiltä haettiin tiettyjä voimia, mutta niiden kaatamiseen ja kohtaamiseen liittyvät monimutkaiset rituaalit kertovat enemmän pelosta kuin palvonnasta.

Petoeläinten, esimerkiksi karhujen ja susien, liittäminen omaan itseen ja omaan maailmankuvaan on turvallista meille vasta nyt. Tänä päivänä tätä tosin romantisoidaan enemmän kuin mitä historiastamme kumpuava side antaisi aihetta. Kuitenkin ajat ovat muuttuneet ja sitä kautta luonnollisesti myös suhtautuminen. Luonnon kunnioitukseen kuuluu sen koko kirjon arvostaminen ja säilyttäminen. Voimatasapaino on eläinkuntaan katsottuna muuttunut. Niinpä myös esimerkiksi shamanistinen suhde ympäröivään maailmaan muuttuu. Kyseessä on luonnollinen kehitys, eikä tämän tasapainon muutoksen hyväksymisessä ole mitään väärää.

Suhteessa eläinkuntaan ja uskomuksiimme siitä, on huomioitava, milloin puhumme alkuperästämme ja ajoilta, jolloin ihminen pohjolaan viimeksi vaelsi ja milloin taas puhumme nykypäivästä. Toisaalla puhutaan historiasta – toisaalla tämän päivän shamanistisesta luonnonuskonnosta.  

Mistä kurjuus johtuu?

Tietosuoja on hyvä, mutta usein tuntuu, että täällä monen mielestä on väärin tietää mistä köyhyys, perheväkivalta, syrjäytyminen tai työttömyys johtuvat"

Lainaus on Osmo Soininvaaralta Anu-Elina Lehden reportaasista viimeisimmästä Vihreästä Langasta. Ikävä kyllä on melko tavallista, että ikäviä asioita yritetään palauttaa yksinkertaistuksiin. Ja että aina joku haluaa pelata sillä omaan pussiinsa.

Totta on sekin, että Suomessa on pakko käydä ulkomaalaisia tekemässä ne kurjat duunit, joihin koulutettu suomalainen ei viitsi ryhtyä. Tosin sitä tarvitaan melko monta thaimaalaista poimimaan Suomen Lappiin marjoja, että sen yhden työttömän työmarkkinatuki on maksettu.

En minä siellä tänä kesänä ainakaan yhtään suomalaista niissä hommissa nähnyt. Ei kai ne ajat niin kaukana ole, kun maata rakennettiin vielä yhteistä päämäärää ajatellen...