Mitä haluan seuraavaksi oppia?

Päätavoite on löytää tasapaino. Tällä hetkellä tunnen, että ristiriita koetun tunteen ja analysoinnin kautta saavutetun järkeilyn välillä aiheuttaa ongelmia. Minä käytän aikaani liian paljon järjettömänkin järkeilyyn.

Minusta tuntuu, että selviytymisstrategiani on ollut vasemman aivopuoliskoni varassa. Kaikki on pitänyt kyetä laskemaan ja ennakoimaan. Etenkin silloin, kun on ollut vaan yksinkertaisesti liian väsynyt ja uupunut, olen pitäytynyt siinä, minkä parhaiten osaan. Ennakoinnissa, laskelmoinnissa ja analysoinnissa. Niin pitkälle, että jopa osa omasta identiteetistä, omista tarpeista, haluista ja tavoitteista, on tullut laskettua ja analysoitua. Eivätkä ne siten ole välttämättä missään kosketuksissa oman itseni kanssa. Usein niissä ei ole juurikaan minua, vain jostain ulkoa tuotua logiikkaa, jota ei väsyneenä ole kyennyt arvioimaan. Ja kun taas kaikki on hyvin, ei ole ollut tarvetta miettiä.

Olen pyrkinyt säilyttämään yhteyden myös itseeni. Tietoisesti. Ja onnistunutkin siinä jotenkin. Ongelmana on se, että se yhteys tuntuu enimmäkseen eristetyltä ja erilliseltä. En tavoita sitä jokapäiväisessä elämässä. Tiettyjen ihmisten kanssa, tietynlaisissa olosuhteissa ja sille varatulla ajalla saavutan sen, mitä tiedän olevani. Mutta arkeen en osaa sitä aina tuoda.  Toisaalta sitten taas: Joskus saavutan paljonkin asioita siellä arjessa. Mutta niistäkään ei saa voimaa eikä oikein osaa nauttia, kun ei ole koskaan varma, mikä on minua. ”Voitin, mutta olinko se minä vai selviytymisstrategiani?”

Epävarmuus ja epätietoisuus siitä, että en tiedä mitkä toiveeni, haluni tai unelmani on oikeasti minun ja minkä olen järkeillyt – se on kaikkein pahinta. Ja se kaikki aiheuttaa hirveän määrän turhautumista, eksymistä, turhautumista, harhailua ja turhautumista. Tavallaan tiedän, mutta en aina kosketa sitä. Joskus yllätän itseni arvostelemassa ja arvottamassa maailmaa ja muita ihmisiä jonkin opitun ajatusmallin tai ihanteen kautta. Ja kesken ajatuksen herään siihen, että en oikeasti ajattele niin. En oikeasti pidä sitä hyvänä tai oikeana. Ja asia jonka juuri sillä hetkellä olin tuomitsemassa, onkin yllättäen minulle joko täysin merkityksetön tai päinvastainen merkitykseltään. Niin, entä sitten kun näen jotain hyvää, voinko vaan olla siihen tyytyväinen, vai heräänkö kohta siihen, ettei se olekaan sitä?

Niin, en oikeastaan hae tasapainoa. Taisin sanoa ”tasapaino” siksi, että pelkään päästää kokonaan irti tuosta järkeilystä ja logiikasta. Tarkoitin tasapainolla jotain hyvää suhdetta, jossa minulla olisi vapaus järkeillä, mutta jossa tietäisin, mitä olen. Enkä ole varma, onko se mahdollista? Itse asiassa haen jonkinlaista itseni puhdistamista siitä, mikä ei ole aitoa. Enkä oikeastaan edes välitä siitä, vaikka joutuisin elämään sen järkeilynkin kanssa. Mikäs siinä, jos sen tunnistaa ja tunnustaa. Pahinta ovat ne umpikujat, joissa ei osaa päästää irti. Joissa kiinnittyminen (kiintyminen?) ja tarrautuminen sitoo minut johonkin, jota en oikeasti edes tarvitse, mutta jonka tavoitteluun tuhlaan voimani. Jossa opitun, ehdollistetun, minän tarpeet menevät todellisen itseni edelle. Se aiheuttaa negatiivisia tunteita ja pakonomaista tarvetta yrittää muuttaa ulkoisia asioita. Riippuvuuden kaltaista pakkoa. Sen sijaan, että voisin vain hyväksyä sen, mitä on ulkopuolella ja muuttaa sitä mitä voin. Itseäni ja asennoitumistani.  

Olen oppinut elämässäni paljon, mutta tämä poisoppiminen tuntuu olevan vaikeinta.