Minun elämäni - vai jonkun muun?

Ajatusketju lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun pohdin muutaman ystäväni kanssa sitä, miksi ihmiset tuntuvat ajattelevan nykyään niin vähän itse ja ottavan lähestulkoon kaiken vähänkään luotettavan tuntuiselta taholta tulleen viestin totena. Ja jopa niin pitkälle, että viestin edustama arvomaailmakin koetaan heti omaksi. Syitähän on varmasti tosi paljon lähtien informaation määrän kasvusta alkaen. Mutta miksi juuri tänä aikana, jolloin lähes kaikilla on kaikki tieto käsissään, ei enää kyseenalaisteta ja ajatella itse!

Puhumme paljon myös individualismista. Yksilöllisyyttä korostavasta kulttuurista. Mutta mielestäni on kieroa, että tässä kulttuurissa voi olla yksilö vain annettujen mallien ja normien sisällä. Viestinvaihto ja uutisointi pelkistävät asioista vain pari "olennaista kohtaa" joista on syytä keskustella. Yleensä kyseessä on vastakkainasettelu ja argumentointikin on tehty puolestasi jo niin pitkälle, että valinta oman viiteryhmän, kansalaisuuden, sosiaaliluokan ja koulutustason perusteella on helppoa kuin peruskoulun monivalintatehtävät. Ja siitä sitten valitsemaan: Oletko pakkoruotsin kannalla tai vastaan, pitääkö puolustusministerin olla käynyt jokin poikaleiri vai ei ja saako Abu-Hanna arvostella suomalaisia, vaikka yhteiskunta on maksanut hänen koulutuksensa? Viininvalmistusta ei olisi ehditty jalostaa siihen mitä se nyt on, jos mielipiteenvaihto ja keskustelun taso olisi ollut aina tätä luokkaa. 

Onko se sitä, että hirvittävän moni on tänä päivänä kiireinen? Vaihtoehdot pitää jonkun miettiä valmiiksi meille, ettemme tuhlaisi aikaa? Kiire on tietysti sellainen asia, jota pitää jo ihmisarvonsa säilyttämiseksi korostaa näin työorientoituneessa kulttuurissa kuin Suomessa. En kai minä olisi suomalainenkaan ellen kantaisi sotien jälleenrakennuksen traumaa ja kiirehtisi vieläkin jonnekin, jonkin paremman puolesta, jollekulle muulle? Ja yrittäisi. Ja uhrautuisi. Ja muistaisi toistaa näitä asioita muille. Ja kun saan vapaata, nekin ovat nättejä suoritepaketteja, jotka on kääritty kivaan, yleisesti hyväksyttyyn tapaan rentoutua. Kylpylät, mökit, laskettelulomat, aurinkorannat ja niin edelleen. Ja maksavat niin paljon, että takuulla tiedät mitä 4-henkisen perheen isänä harrastat seuraavan kuukauden. Sitä kiirettä. 

Mutta mitä joku muu siitäkin ajattelisi, jos sanoisin, etten ollutkaan kylpylälomalla tai laskettelemassa? Vaan että makasin kaksi päivää sängyssä katsellen kun auringonvalo siirtyy seinältä toiselle ja vaihtui yön tähtiin ja taas aamulla valoon. Ja että aina neljännestunnin välein ikkunan edessä oleva verho heiluu hiukan ilmavirrassa, kun alla oleva lämpöpatteri napsahtaa päälle. Poski pehmeää tyynyä vasten, tyhjyydessä ja täydellisen rauhassa. Hymyillen. Itsekseni, itselleni ja kaikelle. Ja olin aivan täydellisen kokonainen ilman ainuttakaan suoritetta tai täytettyä odotusta! Hitsit millainen määrä perusteluja pitäisi olla maanantaiksi mietittynä työpaikan kahvilaan, että voisi oikeuttaa itselleen jotain tuollaista! 

Ja silti se vaan on se ainut tapa olla oma itsensä. Yhteydessä itseen. Se onnistuu vain antamalla aikaa itselle. Ilman, että koko ajan miettii seuraavaa tekemistä tai sitä, mitä joku muu minulta odottaisi tai mitä minun tulisi tehdä tai ajatella. Aluksihan se on epämukavaa ja tuntuu ikävältä. Sitä turhautuu, syyllistyy, masentuu, tulee mieleen kaikkea kamalaa mitä ei ole ehtinyt käsitellä ja niin edelleen. Sen ihanuutta ei osaa edes kuvitella, koska todennäköisesti sitä ei ole tehnyt niin pitkään aikaan, ettei itseään enää tunne. Ja sitten se pahin: Mitä minä oikeasti nyt sitten haluan ja onko minulla lupa edes olla oma itseni? Voinko minä oikeasti elää elämääni, vaan pitäisikö kuitenkin täyttää näitä kunnon suomalaisen äidin, isän, työntekijän ja minkä lie odotuksia? Ja kun se on niin helppoakin. Ei tarvitsisi miettiä taivasta ja helvettiä, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää ja kaikkea niin suurta! Kun vaan täytän niitä odotuksia, ei tarvitse tuntea niitä vaikeita ja ristiriitaisia tunteita.

Täytän odotuksia, mutta en täyty. 

Vaikeita tunteita, mutta niistähän me saamme intohimomme ja voimamme?

Tuo vaihe menee onneksi ohi. Se on se oire siitä, kun alat irrottaa itsestäsi sielua, joka ei sinulle kuulu. Annat pois palaa itsestäsi, joka on ehkä jo juurtunut syväänkin. Eikä se ole helppoa. Moni tekee sitä koko lopun elämänsä, monen elämän se jopa päättää. Mutta olen huomannut, että lyhytkin onnistuminen, yhteys itseen ja se täyttymys... Se on juuri se, mitä tässä elämässä onkin tarkoitus oppia. 

Sieluni lähtee täältä mukaani, mutta ei ainutkaan ansaitsemani kolikko tai saamani kunniakirja.