Kansainvälistyminen, yrittäjyys ja... Mitä vielä?

Osallistuin tänään Seinäjoella yritysten kansainvälistymisseminaariin, jossa eräänä esiintyjänä mm. Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Bruce J. Oreck. Hänestä lisää kuitenkin myöhemmin. Seminaarissa toistui usean puhujan toimesta verkostoitumisen, innovaatioiden, koulutuksen, pienyritysten yhteistyön ja lähialueiden hyödyntäminen. Janne Sankelo muistutti yhteistyön ja paikallisen verkottumisen puolesta. PK-sektorin mahdollisuuksina Peter Östman puhui Skandinavian, etenkin Ruotsin mahdollisuuksista ja Jarkko Wuorinen Venäjän mahdollisuuksista. Aivan tottahan on, että turha on lähteä merta edemmäs kalaan, mutta mutta...

Niin se koulutus ja innovaatiot. En ole läheskään niin varma, etteikö niitä kumpiakin meillä olisi jo tarpeeksi menestyvien yritysideoiden aineksiksi. Joskus on kyselty sitäkin, että tappaako liika koulutus innovaatiot, koska mitä korkeammin koulutettu, sen epätodennäköisemmin on yrittäjä? Mutta en usko siihen. Sen sijaan - etenkin näin pienyrittäjänä - pitäisi kysyä, että tietääkö korkeammin koulutettu vaan paremmin kuinka hankalaksi yrittäminen meillä on tehty? Ja kuinka paljon houkuttelevampaa ja helpompaa on pyrkiä maksamaan pitkä koulutus palkkasuhteessa, sen sijaan, että ottaisi opintolainojen päälle vielä lisää riskiä kannettavaksi? Yhteiskuntamme rakenteista yrittämisen matalaa suosiota varmasti on syytä hakea, muttei yrittäjyyskasvatus ja koulutus poista byrokratiaa, olematonta yrittäjän sosiaaliturvaa tai kulttuurisia asenteita riskinottoa kohtaan.

Entä se verkostoituminen ja yhteistyö? Ajatuksena on aivan erinomaisen hienoa, että esimerkiksi kolme pientä yritystä voi yhdessä tuottaa jotain, mitä isommat kilpailijat yksin. Ja vielä niin, että jokainen voi keskittyä omaan ydinosaamiseensa. Mutta sillä aikaa kun näiden pienyrittäjien pitäisi sopia keskinäisistä sopimuksista, tuotantotavoista, myyntivastuun jakamisesta ja mahdollisesti joskus tuloksenkin jakamisesta, pitäisi yrittäjän tehdä työnsäkin. Koska yhteistyö ja verkostoituminen ilman rahaa ostaa ruokaa on aika ikävää.

Onhan pienyrittäjällä toki mahdollisuus hakea rahoitusta ja tukea toiminnan kasvattamiseen! Mutta yhden tukibyrokratian läpikäyneenä, on kokemus se, että jos saman ajan olisi käyttänyt myyntiin ja laskutettavaan työhön, olisi tilikauden tulos ollut paljon parempi. Ei tukitoimista ole hyötyä, jos se vie yrittäjälät niin paljon resursseja, että nukkumisaika pitää käyttää siihen. Yllätys yllätys, yrittäjä, tuo suomalainen supersankari, tarvitsee myös lepoa, perhettään ja perhe häntä.. 

PK-yritysten tuki pitäisi viedä paljon lähemmäs yrittäjää. Ihan sinne ruohonjuuritasolle, missä puhutaan Jaskasta ja Maijasta. Ei tulosyksiköstä tai kustannuspaikasta. Yhteiskunnan tulisi - anteeksi ruma sana - fasilitoida paremmin yrittäjäksi ryhtymistä. Nykyinen yhteiskuntarakenne, sosiaaliturva ja kaikki on rakennettu isojen yhtiöiden ja palkkatyön tukemiseksi. Turhaa sitä kouluja haukutaan, jos orava ei opi kalastamaan. Kun kävyt ovat puussa, niin miksi lähteä kastelemaan tassujaan järvelle?

Entä se kansainvälistyminen? Rohkaisua tuli kyllä paljon. Ja mielenkiintoisia ideoitakin. Avoimeksi jäi vähän tämä yrittäjyyskin, mutta jos nyt sen vaihtoehdon olet valinnut, niin mahdollisuuksia kansainvälistymiseenkin on. Katsotaan nyt, miten moni niistä on toimistolla maanantaina odottamassa, vai meneekö tämäkin yötöiksi... Ahh, kukapa ei haluaisi yrittäjäksi?! 

Kirjoittaja on pienyrittäjä, joka ei ole opiskellut tarpeeksi välttääkseen yrittäjyyden, mutta kuitenkin niin paljon, että hyppy pienestä yrityksestä kansainvälisille markkinoille tuntuu pelottavan suurelta... ...ja jonka suurlähettiläs Oreck säikäytti niin, että palaan siihen omassa blogikirjoituksessa...

Loputtoman typeryyden ylistys

Tällä blogissa ja tällä otsikolla oli aiemmin kirjoitus liikenteestä ja hölmöilystä siellä. Tiedätte, sitä tavallista kiirettä, hermoilua ja muuta, jolla voi olla ehkä vakaviakin seurauksia...


Mutta blogitekstiä ei ole enää. Sain tänään soiton toiselta osapuolelta. Kohteliaan ja vilpittömän anteeksipyynnön ja anteeksipyynnön hyväksymisen merkiksi lähti vanha blogikirjoitus.

Näin se elämä pitää mennä. Asioita tehdään, niistä opitaan ja elämä jatkuu eteenpäin. Selkä suorana ja rehellisenä sekä muille, että itselleen. Ihmiset voivat joskus tehdä harkitsettomattomia asioita, mutta se ei tee heistä ihmisenä typeriä tai huonoja. Hyvä muistutus minullekin.


Minulle tuli tästä soitosta todella hyvä olo, varmasti paras joululahja tänä jouluna. Joten erittäin hyvää joulua ja uutta vuotta Antti Kuituselle ja perheelle Keski-Suomeen. En tiedä olenko mikään sanomaan, että teit miehen työn. Minun arvostukseni ainakin ansaitsit!

Kiitos, kun soitit!

Mitä vapaus on minulle?

Yleensä keskusteluissa ihmiset, jotka ovat eri mieltä, esittävät vaihtoehtoisia toimintatapoja. "...pitäisi panostaa tähän, unohtaa tuo, siirtää resurssit tuonne ja kieltää tämä. Tai ainakin rajoittaa ja niillä rahoilla kehittää sen sijaan sitä..." ..ja niin edelleen. Tavoitteetkin voivat jopa olla keskustelukumppaneilla samat. Erot ovat usein keinoissa ja niinpä keinot saavat joskus merkityksen, joka pitäisi olla tavoitteella mihin pyritään. "Haluamme osallistaa, jakaa hyötyjä, vahvistaa turvallisuutta, menestyä tässä ja niin edelleen." Keinot ovat toki olennainen osa ponnisteluja, mutta usein asioille löytyy sieltä tasapainoinen keskitie, jonka jälkeen voidaan keskittyä tavoitteeseen. Josta useinkaan ei olla eri mieltä.

Omassa elämässä tulee usein tehtyä yksinkertaistuksia - tietenkin elämän helpottamiseksi. "Pidän tuosta, valitsen tämän merkin, ymmärrän tuota ihmstä - hän puhuu järkeä. En edes mieti tuota, koska en ymmärrä sitä, en näy tämän asian päämäärää tai mihin hyötyihin tällaisella toiminnalla ylipäätään päästään." Näistä yksinkertaistuksista tulee aika usein asenteita, kaavoja ja reagointitapoja. Ne piirtävät minulle turvallisen ruudun, jota ymmärrän ja joka tuntuu turvalliselta. Jos sitä häiritään, vahvistan asenteita keräämällä ympärilleni lisää asioita ja ihmisiä, jotka ovat kanssani samaa mieltä ja vahvistavat sitä mihin uskon. Mutta hetkinen, kumpi oli ennen, uskomus vaiko vain se yksinkertainen, nopea reaktio?

Sitä huomaa jäävänsä usein tällaisten nopeiden arvioiden ja asenteiden vangiksi. Seuraa jotain asiaa, koska se vahvistaa omaa aikaisempaa käsitystä ympäristöstä ja minusta itsestäni. Ajan myötä niitä asioita on niin paljon, että alkaa olla vaikeaa katsoa niiden ulkopuolelle. Koska tavallaan ne asiat rakentavat ja määrittelevät minua. Asioita ei juuri edes ajattele tai kyseenalaista, koska sen jälkeen pitäisi nähdä taas niin paljon vaivaa kaiken miettimiseen ja läpikäymiseen, että saisi taas tyvenen siihen oman elämän lahdenpohjaan.

Olen huomannut, että kuitenkin ihmiset löytävät usein mielipiteiden ja arvojen kirjosta juuri parhaiten itsensä. Siis se, mitä varotaan ja pelätään arjessa, onkin usein juuri se, mikä vapauttaa ajattelemaan, ymmärtämään ja näkemään itsensä. Kaikkeen ei tarvitse uskoa, kaikkea ei tarvitse omaksua, mutta kokeilemalla, ajattelemalla ja hyväksymällä löytää usein itsestään sen "kovan ytimen". Sen minän, joka ei enää tarvitse niitä ulkoisia tunnusmerkkejä, tiukkoja asenteita tai samankaltaisuutta vahvistamaan sitä, mitä tietää olevansa. 

Vapautta minulle on se, että uskaltaa edes pieneksi hetkeksi jättää asenteensa ja arvonsa ja käväistä oman maailmansa ja uskomustensa ulkopuolella, pelkäämättä, ettei tiedä mihin palata.