Vapaa-aika, työ, elämä... ja hyvästit roolipeleille

Kuulun siihen sukupolveen, jolle roolipelaajaksi tunnustautuminen julkisesti on tavallaan verrattavissa moneen muunkinlaiseen "kaapista tulemiseen." Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun sen julkisesti teen ja täytyy sanoa, että ei tässä enää sitä ensi tunnustuksen hehkua olekaan. Olkoot siis viimeinen kerta. Noh, itse asiaan...

Tapasin pitkästä aikaa erästä tuttavaani ja jossain sivulauseessa tuli mainittua monenlaisen vapaa-ajan vieton lomassa roolipelit. Vaikka asia keskustelussa oli ohi yhtä nopeasti kuin sanan lausuu, jäi se kuitenkin mieleeni. Ehkä samasta syystä kuin edelleen ostan Kingin kirjoja, vaikka en niitä lue tai miksi edelleen säilytän Suicidal Tendenciesin erästä C-kasettia, vaikkei se ehkä ole edes kuuntelukelpoinen. Siksi, koska roolipelit olivat joskus erittäin merkittävä juttu minulle. Mutta yhtäkkiä tajusin, että olen elänyt vuosia edes kaipaamatta koko asiaa. Siis en oikeasti edes tiedä, onko World of Darknessin maailmanloppu jo tullut! Eikä minulla ole edes viimeisimpiä kirjoja, vaikka Kingin osalta voisin tarkistaa asiat hyllystä, koska vaan haluaisin.

En ehkä osaisi enää pelata roolipelejä. Eikä se johdu siitä, että mielikuvitukseni olisi tylsistynyt. Päin vastoin, pari pientä satuikäistä lasta, vauhdikas elämä ja levoton mieleni on ehkä jopa kiihdyttänyt sitä. Mutta varmaankaan siksi en osaisi, koska en usko saavani siitä enää sitä "adrenaline rushia" - kiihtymystä ja innostusta - kuin mitä roolipelit joskus tarjosivat. Olen melko intohimoinen ja roolipelit ovat tarjonneet reitin tuntea intohimoa, romantiikkaa, kiihtymistä ja jännitystä jonkin itse luodun asian eteen. Fiktiivisen, mutta minun oman. Mutta edes ajatus ei enää tunnu houkuttelevalta, koska se olisi kuin...

...halpa todellisuuden kopio. Ymmärsin oikeastaan vasta tänään, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen vuosia kerännyt turhautumista, vihaa ja epätoivoa työelämässä toisten maaleihin taistellessa. Olen aina tuhlannut intohimoa, omistautunut ja elänyt niiden asioiden puolesta, joiden eteen olen työskennellyt. Turhautuminen, pettymykset, viha ja epätoivo seuraa, kun huomaa, etteivät ne maalit olekaan sitä, mikä olisi minua. Tämä ehkä suurimpana motivaattorina heitin reilut pari vuotta sitten hyvästit vakaalle palkkatulolle - vielä ihan mukavalle sellaiselle - riskeerasin uunituoreen asuntolainan, perheeni hyvinvoinnin ja lähdin sekä opiskelemaan, että yrittäjäksi. Se kyyti on ollut melko rajua. Ei vain käytännön ongelmineen, rahansäästökuureineen ja pelkojen ja stressin kanssa, vaan myös oman sisäisen maailman kanssa. Sitä myöten tietenkin myös ihmissuhteiden, etenkin läheisten kanssa, on joutunut asemoimaan itsensä uudelleen. Koska en enää tunnista sitä minää, joka olin. Roolit ovat poissa ja jotain, johon en vielä itsekään ole tutustunut, on syntynyt.

Nyt teen mitä haluan, mistä nautin ja sillä on välillä kova hinta. Eikä sillä tosiaankaan vielä tienaa, koska ei kahdessa vuodessa mitään pysyvää ehdi kukaan saavuttaa. Rajua se on siksi, että kun pelinjohtaja kysyy, että laitetaanko tosiaan kaikki panokset tähän ruutuun, niin ne myös ovat siinä. Kaikki. Todellisuudessa. Tässä ja nyt.

Ei enää koskaan roolipelejä.

Vaasalaiskokit oppiin Seinäjoelle?

Pohjalainen kirjoittaa 7.11 Vaasan ruokapalveluista. Ruokapalvelujohtaja Päivi Saukkoranta kertoo, että kasvisruoka saa monet kääntymään jo ovelta pois ja lapset jäävät nälkäisiksi. Itse en ole mikään tiukan linjan kasvissyöjä, mutta eilinen ruokailu Seinäjoen ISS:n ruokalassa Framilla aiheutti työtä myös aivoille. Jouduin nimittäin kehittelemään suunnitelman, jolla saisin - tietysti luvattoman - santsiannoksen kesäkurpitsa-kasvispataa joka vei kyllä kielen mennessään. En kerro onnistuinko suunnitelmassa, mutta aivan erinomaisen makuinen pata. Vaiva oli kyllä sen arvoista ;)

Herääkin kysymys, että onko Vaasan ruokapalveluilla ammattitaidottomat kokit, kun esimerkiksi kyseisen ISS:n ruokalassa kasvisruoka on päivästä toiseen hyvän makuista? En oikein usko - enemmänkin epäilen, että ihmisillä on vielä hiukan vanhentuneet näkemykset siitä, millaista kasvisruoka on. Sitä kun ei aina ole osattu tehdä. Eikä joka paikassa vieläkään. Lihalla ja rasvalla on helppo korjata puutteellinen osaaminen makuelämyksen luomisessa. Päivi lausahdus kuvastaa tuota vanhaa ennakkoluuloa ja sitä, miten sitkeässä se elää. Samalla hän kyllä ikävästi vahvistaa tätä ennakkoluuloa ja uskonpa, että kirjoituksen luettuaan moni, joka ei ole hyvää kasvisruokaa maistanut, ei halua sitä kokeilla huomennakaan.

Toivon, että kyse on vain ennakkoluulosta - vaikka en tiedä miten reagoisin, jos nyt jutun lukemisen jälkeen joutuisin syömään Vaasan ruokapalveluiden ruokalaan... Niin, ikävä kyllä Päivi tuli tietämättään herättäneensä myös toisenlaisen mielikuvan, joka liittyy organisaationa Vaasan ruokapalveluiden ammattitaitoon, osaamiseen ja laatuun. On nimittäin jo paljon ihmisiä, jotka tietävät mauttoman kasvisruuan syyn olevan siinä päässä soppakauhaa, josta normaalisti pidetään kiinni...

Kansanedustaja vai Kaikkitietävä?

Janne Sankelon "muuttuvat mielipiteet" kuolemanrangaistuksesta sekä perussuomalaisten villit letkautukset nuorten pakkotyöllistämisistä, ovat herättäneet mielenkiintoisia reaktioita. Julkisuudessa ihmetellään suureen ääneen, miten oikein kansanedustajiksi asti päässeiltä ihmisiltä voi tulla länsimaisen oikeusperinteen kivijalkoja ravistelevaa ja moraalin ja etiikan osalta vähintään harmaalle alueelle kuuluvia kannantottoja.

Miksi ei? Kuvitteliko joku, että Teuvo Hakkarainen vaan on ainut, joka myöhästyi eduskunnan avajaispäivänä jostain maagisesta älykkyysosamäärän päivittämisestä? Kansanedustajan on hyvä olla juuri sitä, mihin nimi viittaa. Kansan edustaja. Ei älymystön, sukujen, instituutioiden eikä minkään muunkaan pienryhmän edustaja, vaan kansan edustaja. Siihen hommaan ei ole - eikä mielestäni pidäkään olla - muuta koulutus- tai sivistysvaatimusta kuin se, minkä kansa asettaa. Kun tarpeeksi moni äänestäjä on vakuutunut osaamisestasi, sen pitää riittää. Olisi arveluttavaa vaikkapa esimerkiksi jonkin eettisen normiston perusteella alkaa valikoimaan sitä joukkoa, joka asioistamme päättää. Kaikki valikoivat järjestelmät olisivat ennenpitkää vallankäytön välineitä.

Mutta mielenkiintoisella tavalla tämä kertoo kyllä suomalaisen auktoriteetin pelosta ja uskosta "korkeamman sanaan". Olisin kyllä toivonut, että Sankelo olisi sanonut suoraan olleensa epävarma kannastaan. Ei keskustelua herätetä mittauksiin osallistumalla. Mielestäni alkaisi jo muutenkin olla se aika, kun päättäjien olisi laskeuduttava kansan pariin muuallakin kuin juhlapuheissa ja vaalien alla. En usko kenenkään tosissaan odottavan, että edustajillamme olisi tietoa tai mielipiteitä ihan kaikista maailman asioista. Olisi jo aika lopettaa epävarma ja haparoiva täydellisyyden kuvan maalailu ja alkaa tehdä sitä, mitä kansan edustaja tekee: Kysyy kansalta ja keskustelee kansan kanssa. Siinä on sitäpaitsi todellisen luottamuksen pohja.