(briefly in english below...)
Eero Tikan (kok.) teksti saimaannorppien suojelun rahallisesta kannattamattomuudesta taisi saada enemmän huomiota kuin mitä Eero odotti. Eräs ajatus hänen tekstissään oli, että hänen mielestään norppien suojelu ei ole rahallisesti kannattavaa. Samalla rahalla suojeltaisiin paljon tärkeämpiä kohteita - luonto kun ei merkittävästi kärsisi norppien kuolemasta. Kirjoittaja tarkensi myöhemmin kyseesä olleen sarkastisen huumorin ja tarkoituksellisen provokaation.
Omalla kohdalla huumori meni ohi lähinnä siksi, että joka päivä saa lukea vastaavaa euroilla arvottamista. Koko yhteiskuntamme on koko ajan tilassa, jossa lasketaan erilaisten toimien kannattavuutta euroilla. Etenkin kun saa huomata kunnan lastensuojelun kärsivän uuden urheiluhallin rakentamisesta tai opetuksen tason laskevan ryhmäkokojen kasvaessa ja opetusmateriaalin saannin vaikeutuessa. Samaan aikaan perusparannetaan kulttuuritaloa.
Minuun Eero Tikan provokaation iski täysillä. Ei siksi, että norpat olisivat mielestäni niin söpöjä tai tekstissä esiintynyt sana "tappaa" olisi kauhistuttanut. Se mikä itselläni sai tunteet kuohahtamaan oli tämä euroilla arvottaminen. Vaikka sitä on vaikea sanoa julkisesti ääneen, niin esimerkiksi terveydenhuollossa ja perusturvassa tehdään koko ajan päätöksiä, joiden vaikuttavuusarvioinnin takana on kustannustehokkuustekijät. Ei toki käy kateeksi; kaikki sympatiat niille ihmisille, jotka joutuvat arvottamaan keskenään rahallisia satsauksia esimerkiksi perheväkivallan torjuntaan tai koulukiusaamiseen puuttumiseen liittyen. Ei varmasti ole helppoa.
Euroilla arvottamisen ikävä puoli on sen yksinkertaistava vaikutus. Kun jokin toimenpide on todettu kustannustehokkaaksi tai kannattavaksi, on se tämän päivän filosofialla usein myös moraalisesti hyvä. Kannattavuus- ja talousajattelu hämärtää usein liiaksi etiikan rajoja.
---
Finnish politician Eero Tikka (NCP) published a text (in finnish) about protected Saimaa ringed seal. One of the opinions in his text was that it'd be better to let Saimaa ringed seal to extinct. The money that we use to protect Saimaa ringed seal would be better invested somewhere else because nature wouldn't suffer a lot about this seal's extinction.
This provocation hit me very hard. Eero Tikka analyzed on his blog that people got agitated about the idea of "cute animals" suffering and the word "kill" he used in his blog. This wasn't the hard part for me. I failed to see the sarcasm of this writing because every day in our society we make decisions based on economics and the cost-effectiveness. There is a trap in this way of thinking.
Once something is proven to be cost-effective or profitable, it is nowadays automatically reasonable and desirable. This over emphasizing of Euro as a metric for everything blurs the borders of ethics. It's too simplifying also. The fact is that in today's society we have to make the decisions between the funding of schools, culture, business life, health care and social care. I do not envy the people who have to prove the cost-effectiveness of prevention of domestic violence versus building the new sport hall.
This intentional oversimplifying, mixed-up ethics and using euro as a metric on ethical decisions will get me provoked always.
Monday, March 29, 2010
Tuesday, March 23, 2010
Identiteetti myytävänä (fi)
Identiteetti myytävänä
Narsismi -kirjoituksessani heitin eräässä lauseessa ilmoille ajatuksen, että olisi hieno pohtia enemmän sitä, missä määrin tämän päivän yhteiskuntamme ja markkinataloutemme vaikuttaa siihen - ja että vaikuttaako se ylipäätään siihen - että ihmisille on jotenkin helpompaa ”ostaa” ja omaksua arvoja, elämänkatsomuksia ja mielikuvia liitettäväksi omaan identiteettiinsä. Pohdin sitä nyt tässä kirjoituksessani.
Yhteiskuntamme panostaa tänä päivänä paljon brändäämiseen, brändiajatteluun ja julkisuuskuvan hallintaan. Puhutaan imagonhallinnasta osana markkinointia yritysmaailmassa. Ilmiö ei ole kuitenkaan tuntematon julkisellakaan sektorilla. Kaupungit tekevät itsestään ”Perhekoon kaupunkeja”, kuten kotikaupunkini Lapua (www.lapua.fi, 2010) tai haluavat kaupunkinsa nimen edustavan suoraan jotain mielikuvaa. Esimerkiksi Oulun kaupunki ilmoittaa web-sivuillaan Oulun olevan brändi joka tarkoittaa osaamista (www.oulu.fi, 2009). Myös terveydenhuollon kuntayhtymät ja etenkin oppilaitokset ovat tänä päivänä kilvan leimaamassa itseään erilaisten mielikuvien, brändien ja imagojen alle. Näillä on tietysti taustalla selvä tarkoitus. Tietynlaisella imagolla halutaan vedota tietynlaiseen ihmisryhmään, houkutella tietynlaisia opiskelijoita tai nostaa jonkin alueen, ammattialan, palvelun tai perustoiminnon julkisuuskuvaa positiivisemmaksi ja arvostetummaksi. Tietynlaisen demografian omaava kaupunki saattaa tarvita kipeästi jotain ihmisryhmää, kun taas joku ammattioppilaitos haluaa vedota vain tiettyyn ammattialaan liitettyihin mielikuviin ja houkutella siten tietynlaisia ihmisiä opiskelijoikseen.
Sama meno jatkuu tuotemarkkinoinnissa. Ihmisille myydään ihan tavallisia kulutustuotteitakin jo mielikuvien kautta. Missään et näe myytävän tavallista saippuaa, vaan on joko feminiinisillä pastellisävyillä ja höyhenillä mainostettua hoitavaa versiota tai kuntosalilla kuvattuja vauhdikkaita välähdyksiä menevän ihmisen suihkutarvikkeista. Lomat eivät ole enää matkoja, vaan elämyksiä erilaisissa ympäristöissä erilaisille ihmisille. Poliittiset puolueet aktivoituvat vaalien alla liittämään omaan imagoonsa gallupien mukaan sillä hetkellä ihmisille tärkeitä arvoja esittämällä itseään tietynlaisen stereotyyppisen ihmiskuvan kautta, johon on mahdollisimman helppo enemmistön samaistua.
Sosiaalinen identiteetti
Tutkimus myös tukee edellä kuvatun kaltaisen markkinoinnin tehoa. Puhutaan ryhmäkäyttäy-tymisestä – ilmiöstä, jossa ihmisille on vähemmän tärkeää se, keitä olemme yksilöinä, mutta tärkeämpää se, mihin ryhmiin kuulumme. Henri Tajfel ehdotti 1978, että ihmisen käyttäytymisessä on aina erotettava, onko kyse yksilön käyttäytymisestä vai ryhmien välisestä käyttäytymisestä (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 1999). Tajfel puhui sosiaalisesta identiteetistä. Tässä on kyse siitä, että ihmiset määrittelevät itseään ryhmien jäsenyyksien perusteella. Teoriaan liittyvät termit sisäryhmä ja ulkoryhmä. Sisäryhmällä tarkoitetaan ryhmää, jonka jäsen yksilö on tai johon hän kokee kuuluvansa. Ulkoryhmällä tarkoitetaan taas ryhmää, joka edustaaa ”niitä toisia”, muuhun ryhmään kuuluvia. Jopa 5-vuotiaiden lasten on todettu tutkimuksissa kuvaavan itseään mieluummin opittujen stereotypioiden – kuten sukupuoliroolien – kautta. Samoin on huomattu, että ryhmien ominaisuudet korreloivat hyvin vahvasti itseen liitettyjen ominaisuuksien kanssa. Esimerkiksi tutkittaessa amerikkalaisten koulujen oppilaskuntia, havaittiin tutkimuksissa, että esimerkiksi naiset liittivät itseensä hyvin vahvasti samanlaisia ominaisuuksia kuin mitä heidän sisarjärjestönsä edusti (Forsyth, 2010). Tajfelin ja Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria pohjautuu paljolti juuri tähän itsetuntoa tukevaan ajatukseen, jossa ryhmän positiivisia ominaisuuksia voidaan liittää itseen. Tässä on myös teoriaan kohdistuvan kritiikin eräs kohta. Yhteys ei kuitenkaan ryhmään ole yksisuuntainen, vaan yksilöillä on myös taipumus esittää ryhmänsä positiivisessa valossa. Etenkin vertailutilanteissa korostetaan ryhmän hyviä puolia tai tilanteessa, jossa oma ryhmä on alistetussa asemassa, pyritään vertaamaan omaa ryhmää heikompiin ryhmiin.
On siis selvää, että sillä millaiseen ryhmään itsensä liittää, on vaikutusta myös käyttäytymistä ohjaavana tekijänä. Olkoot, että ryhmään on liitytty siksi, että se koetaan läheiseksi, vahvistavat tutkimukset ainakin sen, että ryhmään kuuluminen luo ja vahvistaa ryhmäkäyttäytymistä. Tutkimuksissa on havaittu myös, että ryhmien väliset ennakkoluulot ja jopa syrjintä ryhmien välillä johtuu osittain ryhmäidentiteetin omaksumisesta. On havaittu, että ryhmien välistä kilpailua syntyy spontaanisti silloinkin, kun ryhmät eivät esiinny kilpailutilanteessa. Jo pelkkä ryhmiin luokittelu ilman mitään ideologista tai toiminnallista pohjaa aiheuttaa sisäryhmän suosimista ja kilpailuasetelman ulkoryhmiin nähden. Tätä todennettiin mm. minimaalisten ryhmien tutkimusohjelmassa. Tässä täysin satunnaisesti muodostetut poikaryhmät saivat jakaa toisilleen rahaa tietyn pisteytysperiaatteen mukaan. Tutkimusohjelmassa havaittiin, että pojat suosivat sisäryhmäänsä jopa niissä tilanteissa, joissa rahan jakaminen sisäryhmälle pienensi saatavaa rahasummaa (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 1999). Jos siis sattumanvaraisesti muodostettujen ryhmien välillä syntyy selvää suosimista, on helppo uskoa, että ilmiö vahvistuu kun on kyse ryhmästä, jonka jäseneksi on haluttu tai on joutunut ehkä jopa pyrkimään. Kaikkea ennakkoluuloista ei varmasti selitä pelkkä ryhmien tarkkailu, käyttäytymistähän voi olla opittuakin. On sitä joskus itsekin miettinyt, missä määrin omien ratkaisujen pohjana toimii esimerkiksi lapsuudenkodissa opittu arvomaailma – joka toki sekin voi olla tulosta vanhempien sisäryhmää suosivasta käyttäytymisestä. Ryhmiähän on monia erilaisia aina pienistä ja tiiviistä ryhmistä makrotason ryhmiin kuten ”suomalainen”, ”kokoomuslainen”, tai ”siivooja”. Yksilö voi tietenkin myös kuulua lukuisiin erilaisiin ryhmiin, väljempiin ja tiiviimpiin, mutta sellaisiin, jotka eivät aiheuta yksilössä kognitiivista dissonanssia. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi asenteiden, tunteiden tai käsitysten ristiriitaa.
Kenellä on ohjakset?
Oma suhtautumiseni tämän päivän ihmiseen, hänen kykyihinsä ja motivaatioon on melko kyyninen. Tämä johtuu siitä, että elintarvikeosastolla myydään valmisruokana uuniperunaa. Siis tavallista pestyä perunaa, joka on pakattu folioon valmiiksi. Lasagnea ei tarvitse enää tehdä kahdella kastikkeella ja jos sen yhdenkin levyjen latominen tuntuu vaikealta, voi ostaa lasagneten. Siinä ei ole mitään väliä missä järjestyksessä aineet asettelee vuokaan, kaikki sekoitetaan kuitenkin lopuksi. Tietenkin sitä saa myös valmisruokaosastolta, jos ei omista vuokaa tai ei osaa voidella sitä. Monet perustelevat tällaisen kulutuskäyttäytymisen sillä, että ei ole aikaa enää laittaa ruokaa. Olen usein ihmetellyt, millä näiden ihmisten vuorokautta on onnistuttu lyhentämään, kun omani on edelleen 24 tuntia. Vastauksia tulee aina työelämästä harrastuksiin asti. Työelämässä on tänä päivänä toki usein kiirettä. Joidenkin ihmisten kohdalla törmää jopa siihen, että heidät on ajettu niin loppuun, että voidaan puhua jo opitusta avuttomuudesta, joka leviää kaikille elämän alueille. Termi avautuu paremmin, kun muistaa Seligmanin kokeen, jossa tätä tutkittiin. Siinähän kahdelle verrokkiryhmälle koiria yritettiin opettaa yksinkertaisen esteen yli hyppääminen. Toinen ryhmä sai edellisenä päivänä sattumanvaraisesti sähköiskuja, siten etteivät voineet välttää tai vaikuttaa niihin ja toinen ryhmä ei saanut. Seuraavana päivänä kummankin ryhmän piti hypätä kopissa olevan väliseinän yli välttääkseen sähköiskut. Ryhmä, joka ei ollut saanut sähköiskuja, oppi tempun nopeasti, kun taas ryhmässä, joka oli saanut sähköiskuja, kaksi kolmesta koirasta jäi avuttomana seisomaan paikalleen (Ojanen). Ilmiö on muuten melko lähellä tänä päivänä monilla ihmisillä diagnosoitua masennusta…
Toinen vastaus sitten ovat ne harrastukset. Tänä päivänä tapaa monia ”erityisasiantuntijoita” ja ”kokeneita extreme -harrastajia” jotka ovat harrastaneet jotain trendikästä harrastusta vuoden päivät ja nyt aikovat jäädä töistä pois ”toteuttamaan itseään”. Yleensä tarkemmin keskustellessa harrastuneisuus on enemmänkin harrastukseen liittyvää pornoa. On vuorikiipeilypornoa, vapaapudotuspornoa, napajäätikön valloituspornoa ja vaikka mitä. Tarkoitan tällä juuri sitä, että sen sijaan, että harrastaisimme seksiä, luemme siitä ja katsomme sitä televisiosta. Mutta saahan sillä taloyhdistyksen haravointipäivään hyvän tekosyyn olla pois, kun ”Meidän Mauri valmistautuu nyt sille Papo.. Popa.. Popokate-petkeleen valloitukselle.” Itseensä ja identiteettiinsä halutaan liittää mielikuvia, jotka koetaan jännittävinä ja ihailtavina. Tavallaan näin meidän halutaan myös uskovan. ”Vain kuluttamalla rahasi tähän lajiin, saat auran joka säteilee jännitystä ja rohkeutta.” Keinoja, joilla voit olla enemmän kuin talonmies tai siivooja. Toisaalta – se jatkuva rahan kuluttaminen kyllä jossain kohtaa alkaa näkyä ja Mauri palaa talkkarin hommiin ja perjantaisiin keskikalja-sohva-televisio
Tulee mieleen vanha ihmisen käyttäytymistä kuvaava sananlasku:
“People do not decide their future, they decide their habits
and their habits decide their future”
Onhan tuo tietenkin melko pessimistinen lausahdus ja antaa hiukan ajelehtivan kuvan ihmisestä, mutta siltä tämän päivän meno itsestä tuntuu. Ostetaan valmiita paketteja identiteettejä, tapoja, mielikuvia ja annetaan jonkun muun miettiä se, miten minusta tulee onnellinen. Identiteettikulutus on tehty todella helpoksi. Tietty automerkki ja siihen sopivat 2-3 vaatemerkkiä, vaihtoehtoina parin ketjun kuntosalikortit ja olet jo melko pitkällä. ”Älä ajattele minne olet menossa, vaan miltä se näyttää” tuntuu olevan tämän päivän markkinoiden iskulause. Ja identiteettejä on tarjolla joka paikassa. Rahaa vastaan tietenkin.
Onneksi Seligmanin koiratkin pääsivät takaisin oppimisen vauhtiin terapialla. Psyykenlääkkeitä, mallisuorituksia ja monia avustettuja temppuja, siitä se lähti. Kyllähän se varmasti tämän päivän ihminenkin siitä vielä kasaan saadaan. Ja onneksi… Onneksi kaikilla ilmiöillä yhteiskunnassa on taipumus hetken heilahdella puolelta toiselle ja sitten asettua sille kuuluisalle keskitielle.
Lähteet
Web-lähde, Lapuan kaupunki, http://www.lapua.fi/, 2010
Web-lähde, Oulun kaupunki, http://www.oulu.ouka.fi/gr
Helkama M., Myllyniemi R., Liebkind K., 1999, Johdatus sosiaalipsykologiaan, 3. painos, Helsinki, Edita
Forsyth D. R., 2010, Group Dynamics, 5. painos, Belmont, USA, Wadsforth Cengage Learning,
Web-lähde, Markku Ojanen, http://www.uta.fi/laitokse
Narsismi -kirjoituksessani heitin eräässä lauseessa ilmoille ajatuksen, että olisi hieno pohtia enemmän sitä, missä määrin tämän päivän yhteiskuntamme ja markkinataloutemme vaikuttaa siihen - ja että vaikuttaako se ylipäätään siihen - että ihmisille on jotenkin helpompaa ”ostaa” ja omaksua arvoja, elämänkatsomuksia ja mielikuvia liitettäväksi omaan identiteettiinsä. Pohdin sitä nyt tässä kirjoituksessani.
Yhteiskuntamme panostaa tänä päivänä paljon brändäämiseen, brändiajatteluun ja julkisuuskuvan hallintaan. Puhutaan imagonhallinnasta osana markkinointia yritysmaailmassa. Ilmiö ei ole kuitenkaan tuntematon julkisellakaan sektorilla. Kaupungit tekevät itsestään ”Perhekoon kaupunkeja”, kuten kotikaupunkini Lapua (www.lapua.fi, 2010) tai haluavat kaupunkinsa nimen edustavan suoraan jotain mielikuvaa. Esimerkiksi Oulun kaupunki ilmoittaa web-sivuillaan Oulun olevan brändi joka tarkoittaa osaamista (www.oulu.fi, 2009). Myös terveydenhuollon kuntayhtymät ja etenkin oppilaitokset ovat tänä päivänä kilvan leimaamassa itseään erilaisten mielikuvien, brändien ja imagojen alle. Näillä on tietysti taustalla selvä tarkoitus. Tietynlaisella imagolla halutaan vedota tietynlaiseen ihmisryhmään, houkutella tietynlaisia opiskelijoita tai nostaa jonkin alueen, ammattialan, palvelun tai perustoiminnon julkisuuskuvaa positiivisemmaksi ja arvostetummaksi. Tietynlaisen demografian omaava kaupunki saattaa tarvita kipeästi jotain ihmisryhmää, kun taas joku ammattioppilaitos haluaa vedota vain tiettyyn ammattialaan liitettyihin mielikuviin ja houkutella siten tietynlaisia ihmisiä opiskelijoikseen.
Sama meno jatkuu tuotemarkkinoinnissa. Ihmisille myydään ihan tavallisia kulutustuotteitakin jo mielikuvien kautta. Missään et näe myytävän tavallista saippuaa, vaan on joko feminiinisillä pastellisävyillä ja höyhenillä mainostettua hoitavaa versiota tai kuntosalilla kuvattuja vauhdikkaita välähdyksiä menevän ihmisen suihkutarvikkeista. Lomat eivät ole enää matkoja, vaan elämyksiä erilaisissa ympäristöissä erilaisille ihmisille. Poliittiset puolueet aktivoituvat vaalien alla liittämään omaan imagoonsa gallupien mukaan sillä hetkellä ihmisille tärkeitä arvoja esittämällä itseään tietynlaisen stereotyyppisen ihmiskuvan kautta, johon on mahdollisimman helppo enemmistön samaistua.
Sosiaalinen identiteetti
Tutkimus myös tukee edellä kuvatun kaltaisen markkinoinnin tehoa. Puhutaan ryhmäkäyttäy-tymisestä – ilmiöstä, jossa ihmisille on vähemmän tärkeää se, keitä olemme yksilöinä, mutta tärkeämpää se, mihin ryhmiin kuulumme. Henri Tajfel ehdotti 1978, että ihmisen käyttäytymisessä on aina erotettava, onko kyse yksilön käyttäytymisestä vai ryhmien välisestä käyttäytymisestä (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 1999). Tajfel puhui sosiaalisesta identiteetistä. Tässä on kyse siitä, että ihmiset määrittelevät itseään ryhmien jäsenyyksien perusteella. Teoriaan liittyvät termit sisäryhmä ja ulkoryhmä. Sisäryhmällä tarkoitetaan ryhmää, jonka jäsen yksilö on tai johon hän kokee kuuluvansa. Ulkoryhmällä tarkoitetaan taas ryhmää, joka edustaaa ”niitä toisia”, muuhun ryhmään kuuluvia. Jopa 5-vuotiaiden lasten on todettu tutkimuksissa kuvaavan itseään mieluummin opittujen stereotypioiden – kuten sukupuoliroolien – kautta. Samoin on huomattu, että ryhmien ominaisuudet korreloivat hyvin vahvasti itseen liitettyjen ominaisuuksien kanssa. Esimerkiksi tutkittaessa amerikkalaisten koulujen oppilaskuntia, havaittiin tutkimuksissa, että esimerkiksi naiset liittivät itseensä hyvin vahvasti samanlaisia ominaisuuksia kuin mitä heidän sisarjärjestönsä edusti (Forsyth, 2010). Tajfelin ja Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria pohjautuu paljolti juuri tähän itsetuntoa tukevaan ajatukseen, jossa ryhmän positiivisia ominaisuuksia voidaan liittää itseen. Tässä on myös teoriaan kohdistuvan kritiikin eräs kohta. Yhteys ei kuitenkaan ryhmään ole yksisuuntainen, vaan yksilöillä on myös taipumus esittää ryhmänsä positiivisessa valossa. Etenkin vertailutilanteissa korostetaan ryhmän hyviä puolia tai tilanteessa, jossa oma ryhmä on alistetussa asemassa, pyritään vertaamaan omaa ryhmää heikompiin ryhmiin.
On siis selvää, että sillä millaiseen ryhmään itsensä liittää, on vaikutusta myös käyttäytymistä ohjaavana tekijänä. Olkoot, että ryhmään on liitytty siksi, että se koetaan läheiseksi, vahvistavat tutkimukset ainakin sen, että ryhmään kuuluminen luo ja vahvistaa ryhmäkäyttäytymistä. Tutkimuksissa on havaittu myös, että ryhmien väliset ennakkoluulot ja jopa syrjintä ryhmien välillä johtuu osittain ryhmäidentiteetin omaksumisesta. On havaittu, että ryhmien välistä kilpailua syntyy spontaanisti silloinkin, kun ryhmät eivät esiinny kilpailutilanteessa. Jo pelkkä ryhmiin luokittelu ilman mitään ideologista tai toiminnallista pohjaa aiheuttaa sisäryhmän suosimista ja kilpailuasetelman ulkoryhmiin nähden. Tätä todennettiin mm. minimaalisten ryhmien tutkimusohjelmassa. Tässä täysin satunnaisesti muodostetut poikaryhmät saivat jakaa toisilleen rahaa tietyn pisteytysperiaatteen mukaan. Tutkimusohjelmassa havaittiin, että pojat suosivat sisäryhmäänsä jopa niissä tilanteissa, joissa rahan jakaminen sisäryhmälle pienensi saatavaa rahasummaa (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 1999). Jos siis sattumanvaraisesti muodostettujen ryhmien välillä syntyy selvää suosimista, on helppo uskoa, että ilmiö vahvistuu kun on kyse ryhmästä, jonka jäseneksi on haluttu tai on joutunut ehkä jopa pyrkimään. Kaikkea ennakkoluuloista ei varmasti selitä pelkkä ryhmien tarkkailu, käyttäytymistähän voi olla opittuakin. On sitä joskus itsekin miettinyt, missä määrin omien ratkaisujen pohjana toimii esimerkiksi lapsuudenkodissa opittu arvomaailma – joka toki sekin voi olla tulosta vanhempien sisäryhmää suosivasta käyttäytymisestä. Ryhmiähän on monia erilaisia aina pienistä ja tiiviistä ryhmistä makrotason ryhmiin kuten ”suomalainen”, ”kokoomuslainen”, tai ”siivooja”. Yksilö voi tietenkin myös kuulua lukuisiin erilaisiin ryhmiin, väljempiin ja tiiviimpiin, mutta sellaisiin, jotka eivät aiheuta yksilössä kognitiivista dissonanssia. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi asenteiden, tunteiden tai käsitysten ristiriitaa.
Kenellä on ohjakset?
Oma suhtautumiseni tämän päivän ihmiseen, hänen kykyihinsä ja motivaatioon on melko kyyninen. Tämä johtuu siitä, että elintarvikeosastolla myydään valmisruokana uuniperunaa. Siis tavallista pestyä perunaa, joka on pakattu folioon valmiiksi. Lasagnea ei tarvitse enää tehdä kahdella kastikkeella ja jos sen yhdenkin levyjen latominen tuntuu vaikealta, voi ostaa lasagneten. Siinä ei ole mitään väliä missä järjestyksessä aineet asettelee vuokaan, kaikki sekoitetaan kuitenkin lopuksi. Tietenkin sitä saa myös valmisruokaosastolta, jos ei omista vuokaa tai ei osaa voidella sitä. Monet perustelevat tällaisen kulutuskäyttäytymisen sillä, että ei ole aikaa enää laittaa ruokaa. Olen usein ihmetellyt, millä näiden ihmisten vuorokautta on onnistuttu lyhentämään, kun omani on edelleen 24 tuntia. Vastauksia tulee aina työelämästä harrastuksiin asti. Työelämässä on tänä päivänä toki usein kiirettä. Joidenkin ihmisten kohdalla törmää jopa siihen, että heidät on ajettu niin loppuun, että voidaan puhua jo opitusta avuttomuudesta, joka leviää kaikille elämän alueille. Termi avautuu paremmin, kun muistaa Seligmanin kokeen, jossa tätä tutkittiin. Siinähän kahdelle verrokkiryhmälle koiria yritettiin opettaa yksinkertaisen esteen yli hyppääminen. Toinen ryhmä sai edellisenä päivänä sattumanvaraisesti sähköiskuja, siten etteivät voineet välttää tai vaikuttaa niihin ja toinen ryhmä ei saanut. Seuraavana päivänä kummankin ryhmän piti hypätä kopissa olevan väliseinän yli välttääkseen sähköiskut. Ryhmä, joka ei ollut saanut sähköiskuja, oppi tempun nopeasti, kun taas ryhmässä, joka oli saanut sähköiskuja, kaksi kolmesta koirasta jäi avuttomana seisomaan paikalleen (Ojanen). Ilmiö on muuten melko lähellä tänä päivänä monilla ihmisillä diagnosoitua masennusta…
Toinen vastaus sitten ovat ne harrastukset. Tänä päivänä tapaa monia ”erityisasiantuntijoita” ja ”kokeneita extreme -harrastajia” jotka ovat harrastaneet jotain trendikästä harrastusta vuoden päivät ja nyt aikovat jäädä töistä pois ”toteuttamaan itseään”. Yleensä tarkemmin keskustellessa harrastuneisuus on enemmänkin harrastukseen liittyvää pornoa. On vuorikiipeilypornoa, vapaapudotuspornoa, napajäätikön valloituspornoa ja vaikka mitä. Tarkoitan tällä juuri sitä, että sen sijaan, että harrastaisimme seksiä, luemme siitä ja katsomme sitä televisiosta. Mutta saahan sillä taloyhdistyksen haravointipäivään hyvän tekosyyn olla pois, kun ”Meidän Mauri valmistautuu nyt sille Papo.. Popa.. Popokate-petkeleen valloitukselle.” Itseensä ja identiteettiinsä halutaan liittää mielikuvia, jotka koetaan jännittävinä ja ihailtavina. Tavallaan näin meidän halutaan myös uskovan. ”Vain kuluttamalla rahasi tähän lajiin, saat auran joka säteilee jännitystä ja rohkeutta.” Keinoja, joilla voit olla enemmän kuin talonmies tai siivooja. Toisaalta – se jatkuva rahan kuluttaminen kyllä jossain kohtaa alkaa näkyä ja Mauri palaa talkkarin hommiin ja perjantaisiin keskikalja-sohva-televisio
Tulee mieleen vanha ihmisen käyttäytymistä kuvaava sananlasku:
“People do not decide their future, they decide their habits
and their habits decide their future”
Onhan tuo tietenkin melko pessimistinen lausahdus ja antaa hiukan ajelehtivan kuvan ihmisestä, mutta siltä tämän päivän meno itsestä tuntuu. Ostetaan valmiita paketteja identiteettejä, tapoja, mielikuvia ja annetaan jonkun muun miettiä se, miten minusta tulee onnellinen. Identiteettikulutus on tehty todella helpoksi. Tietty automerkki ja siihen sopivat 2-3 vaatemerkkiä, vaihtoehtoina parin ketjun kuntosalikortit ja olet jo melko pitkällä. ”Älä ajattele minne olet menossa, vaan miltä se näyttää” tuntuu olevan tämän päivän markkinoiden iskulause. Ja identiteettejä on tarjolla joka paikassa. Rahaa vastaan tietenkin.
Onneksi Seligmanin koiratkin pääsivät takaisin oppimisen vauhtiin terapialla. Psyykenlääkkeitä, mallisuorituksia ja monia avustettuja temppuja, siitä se lähti. Kyllähän se varmasti tämän päivän ihminenkin siitä vielä kasaan saadaan. Ja onneksi… Onneksi kaikilla ilmiöillä yhteiskunnassa on taipumus hetken heilahdella puolelta toiselle ja sitten asettua sille kuuluisalle keskitielle.
Lähteet
Web-lähde, Lapuan kaupunki, http://www.lapua.fi/, 2010
Web-lähde, Oulun kaupunki, http://www.oulu.ouka.fi/gr
Helkama M., Myllyniemi R., Liebkind K., 1999, Johdatus sosiaalipsykologiaan, 3. painos, Helsinki, Edita
Forsyth D. R., 2010, Group Dynamics, 5. painos, Belmont, USA, Wadsforth Cengage Learning,
Web-lähde, Markku Ojanen, http://www.uta.fi/laitokse
Monday, March 22, 2010
Narsismi työyhteisössä (fi)
Narsistinen persoonallisuushäiriö ja kulttuuritekijöiden vaikutukset
Tämänkertaisessa kirjoituksessani en tule käyttämään juurikaan lähdemateriaalia, vaan tavoitteena on purkaa narsistisen ihmisen kuvaa omien käytännön kokemusten sekä linkkeinäkin esiteltyjen lukukokemusten kautta. Puhun alla olevassa kirjoitelmassa ”narsistista” viitaten sillä ihmiseen, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Teen sen kuitenkin vastoin tahtoani, sillä harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia, että ne voidaan yksipuolisesti diagnosoida ja kategorisoida johonkin lokeroon. Etenkin narsistin kohdalla pohjana – vallan mahdollistajana – toimii usein epäterve tai ongelmallinen yhteisö. En toki väitä, että sekään olisi syy. Tavoitteena tällä kirjoituksella on osoittaa, että syytä ei tarvitse edes tuntea ongelman ratkaisemiseksi.
Narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistamisessa suurin ongelma on se, että piirteet, joita narsistilla esiintyy, ovat ihan tavallisia, useimmissa ihmisissä esiintyviä piirteitä. Niiden kärjistyneisyys, voimakkuus ja pakonomaisuus erottavat terveen sairaasta. Lähdemateriaalissa puhuttiin oman edun tavoittelusta, itsekeskeisyydestä, muiden hyväksikäyttämisestä, omantunnon puuttumisesta, megalomaanisuudesta ja aitojen tunteiden puuttumisesta. Kaikilla meillä esiintyy näitä. Jokainen joutuu tämän päivän yhteiskunnassa ajamaan omia tai vähintään perheensä etuja, jokainen tarvitsee myös omaa rauhaa ja vapautta ja monella meistä on toiveita ja haaveita, joita jotkut voivat pitää jopa suuruudenhulluina.
Tietyissä tilanteissa jonkun ratkaisut voivat tuntua hyvin epäeettisiltä. Joku ei voi käsittää, miten joku toinen voi syödä tehotuotettua lihaa ja sulkea silmänsä siltä suurelta määrältä kärsimystä ja tuskaa, mitä on aiheutettu puolustuskyvyttömälle osapuolelle. Toisten mielestä tällainen henkilö ole tarpeeksi kunnianhimoinen tai itsekeskeinen, kun hänellä on aikaa ajatella niinkin vähäpätöistä asiaa kuin tuskan tuottamista eläimille. Ihmiset haluavat myös koko ajan halvempia ja parempia tuotteita nopeammin. Se tarkoittaa sitä, että köyhimmissä maissa on käytettävä lapsityövoimaa ja riistettävä paikallisia ihmisiä työsuhteissa. Maissa joissa ei ole kuultukaan ammattiliitosta ja joissa voidaan pakottaa aseella liukuhihnalle. Tämä kaikki vain siksi, että meillä voi ammattiliittoon kuuluva – omien työolojensa puolesta lakkoileva – henkilö ostaa uuden kivan paidan, vaikkei sitä välttämättä tarvitse. Ihmisoikeudetkin koskevat vain länsimaita – siis Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Tosin ei varmaan pitkään, kun katsoo esimerkiksi lakko-oikeuden rajoituskeskusteluita. Kaikki on siis maailmassamme hyvin suhteellista. Tämä kaiken suhteellistaminen ja etiikan rajojen aktiivinen häivyttäminen yhteiskunnassamme on eräs tekijä joka mahdollistaa tämänkaltaisten ilmiöiden, kuten narsistisen persoonallisuushäiriön, nousemisen ongelmaksi. Tällainen yhteiskunta alkaa jopa suosia tietynlaisia persoonallisuuden ja kehityksen häiriöitä, kuten on julkisessa keskustelussa usein todettu.
Narsisti on hyvä peittämään omat keinonsa, koska hän tietää niitä tarkkailtavan. Omien etujen ajaminen naamioidaan lapsen tai perheen etujen tavoitteluksi. Tunteita jäljitellään hyvin paljon, koska usein ainoa asia mihin narsisti voi vedota, ovat juuri tunteet. Ja kun niitä käytetään, niissä opitaan olemaan aito. Jopa niin pitkälle, että niihin saatetaan jopa uskoa itse. Omien kokemusteni mukaan, ongelmatilanteissa joutuu puntaroimaan juuri tunteita. Etenkin niiden oikeutusta, aitoutta ja arvottaa niitä keskenään. On käsittämättömän vaikeaa arvottaa ihmisten tunteita, vielä kun koko ajan on tunne, että näin ei saisi tehdä, ettei kukaan ole meistä toistaan tärkeämpi. Tässä piilee eräs hyvin tehokkaasti alistava työkalu narsistilla. Jos hyökkäät hänen tunteitaan ja elämänkatsomustaan vastaan, hän leimaa sinut narsistiksi. Terve ihminen kykenee myös tunnistamaan itsekeskeisyyden ja sen omalletunnolle aiheuttama taakka alleviivaa narsistin leiman uhrissa. Jos taas käytät hänen työkalujaan, olet pelissä mukana ja kun pelaat hänen säännöilläsi, et enää voi olla rehellinen muille. Sen jälkeen pelkäät vain omaa paljastumistasi.
Narsistit leimataan usein älykkäiksi, mutta sitä he eivät välttämättä ole. Että valtaa voi käyttää toiseen ihmiseen, on kyettävä vetoamaan johonkin tekijään ihmisessä. Täysin välinpitämätöntä ihmistä on vaikea saada kiinnostumaan. Olisi mielenkiintoista pohtia pidempään, missä määrin markkinointi ja arvoihin liittyvä mainonta sekä kulutuskäyttäytyminen luo pohjaa sille, että ihmisten on helpompi ”ostaa” arvoja ja mielikuvia itselleen, mutta en sitä tee tässä. Suurin osa narsistin vallasta yhteisöissä perustuu juuri tähän, että he saavat ihmiset pelaamaan heidän säännöillään. Pienikin rike – jonka siis terve ihminen tunnistaa rikkeeksi – sitoo hänet automaattisesti ihmiseen, joka hänet tekoon yllytti. Sen jälkeen sosiaalinen paine huolehtii lopusta. Terveen pitää narsistin joukoissa usein hänen oikeudentajunsa ja omatuntonsa syyllisyyden kautta. Harva narsisti on niin ovela, että kykenee pyörittämään koko maailmaa tahtonsa mukaan. Suuri osa vallankäytöstä on juuri tätä yhteiskunnassa osin hyväksyttyihin egoismin ja oman edun tavoittelun piirteisiin vetoamista muissa ihmisissä. Sosiaalinen paine yhteisössä huolehtii lopusta.
Mielikuvat, brändit ja ulkoisiin tekijöihin liittyvät vaatimukset ovat myös korostuneita yhteiskunnassamme. Harvoin työhön haetaan ihmistä, joka osaa kohdata toisen ihmisen luonnollisesti, toisena ihmisenä. Esimerkiksi asiakaspalvelutehtäviin haettaessa näkee usein melko suoriakin viittauksia, joista voi päätellä halutun iän, sukupuolen ja ulkonäön. Tätä määrittelyä näkee myös muiden kuin ulkonäköön liittyvien arvojen osalta, joita henkilön työssä pitäisi edustaa. Tämä vaikuttaa usein siihen, että ihmisten pärjätäkseen työelämässä on luotava työrooleja, mietittävä esiintymistään ja omaa ”brändiään”. Tässä kohtaa työnantaja kuokkii valmista peltoa jollekin tasapainottomalle ihmiselle kylvettäväksi. Narsisteilla on myös taipumus esittää itsensä yleensä näiden arvojen yläpuolella – jotenkin aidompana kuin muut. Vaikkakin asiat, joista hän uskoutuu, ovat usein täysiä satuja. Mutta näiden avulla luodaan lisää niitä pieniä salaisuuksia, joihin vedota.
On aivan luonnollista, että narsisti keskittyy itseään heikompiin ihmisiin. Siis sosiaalisesti heikompiin, vaikka mukana voi olla joskus ihan fyysisenkin uhan kautta aiheutettua pelkoa. Mitä monipuolisempi on keinovalikoima, sen parempi narsistille. Suurimmaksi osaksi kyseessä on narsistinkin kohdalla kuitenkin selviytymiskeino. Jos ihminen on fyysisesti ja henkisesti hyvässä kunnossa ja tasapainoinen, ei hän todennäköisesti tarvitse epäterveitä työkaluja pärjätäkseen. Itse liitän jotenkin narsismiin aina kyvyttömyyden tai riittämättömyyden tunteen pärjätä omana itsenään. Useinkaan kyseessä ei ole tiedostettu tunne, vaan taustalla voi olla hyvinkin varhainen traumatisoituminen. Tiedostamattomuudesta kertoo myös usein se, että narsisti ei välttämättä ole tunteeton siinä mielessä, etteivätkö tunteet ohjaisi käyttäytymistä. Vaikka tunteet olisivat näyteltyjä, voi ajan myötä käydä niin, että narsisti itse kokee ne oikeiksi. Samoin kuin käy hänen tarinoidensakin kanssa. Kun tarpeeksi kauan toistaa tiettyä asiaa, se muodostuu itselle totuudeksi ja integroituu osaksi kokemusmaailmaa. Tosin kokemuksen pinnallisuus ja epärealistisuudet tai ristiriitaisuudet voivat paljastaa sen epäaidoksi ulkopuoliselle – terapian myötä ehkä keksijälle itselleenkin. Tunteiden kokemisen myötä voi käydä samoin. Todellisuuden vääristyminen narsistin ja hänen lähipiirinsä osalta on eräs suurimpia haasteita. Mihin voi luottaa ja mikä on aitoa, ovat jatkuvasti pohdinnan alla.
Edellä mainituista syistä narsismista ei voi kukaan järkeillä itseään vapaaksi. Prosessi on hidas ja tuskallinen myös henkilölle itselleen ja oma yhteisö on yleensä juuri se, mikä narsistin pakottaa jatkamaan toimintaansa. Tietenkin suurin osa siitä on kuviteltua, mutta täytyy muistaa, että se on henkilölle itselleen totta. Paraneminen edellyttää totuuden hyväksymistä, vallasta luopumista ja aitoutta, joka siinä kohtaa on suurin uhka narsistiselle henkilölle itselleen. Joskus narsismiin saattaa liittyä myös tietynlaisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jolloin vallan tunteesta luopuminen on erittäin iso asia subjektiivisella tasolla. Paraneminen vaatii koko minäkuvan ja kokemuksen omasta itsestä hajottamista paloihin ja uudelleenrakentamista. Tämän päivän yhteiskunta ei vaatimuksineen ole siihen ollenkaan hyvä paikka. Ei etenkään työyhteisö, jossa työntekijöihin kohdistuu suuria odotuksia, on uhka töiden loppumisesta ja mahdollisesti henkilökohtaisen elämän toimeentulon ollessa kiinni siitä yhdestä työstä. Vielä jos aviopuolison tai vanhemman roolikin on näytelty, on paranemisprosessissa luvassa narsistille ”pelkkiä tappioita”.
Keinot työyhteisössä
Työyhteisöissä paras keino vaikuttaa tällaisessa tilanteessa on mielestäni työympäristö ja ilmapiiri. On helpompaa vaikuttaa terveisiin, tasapainoisiin yksilöihin kuin parantaa sairautta olematta psykoterapeutti. Parhaat aseet narsismia vastaan ovat juuri aito toisista ihmisistä välittäminen, vahva eettisyys ja oma avoimuus. Kun ihmiset kokevat olevansa turvallisessa ympäristössä, ei mahdollinen narsismi koskaan nouse välttämättä edes ongelmaksi. Tai jos nouseekin, se kääntyy usein itseään vastaan. Narsistisen henkilön elämässään tietoisesti kohdanneet ovat joko niitä, jotka tietävät paranemisprosessin vaikeuden tai sitten välit henkilöön on vaan joskus katkaistu – omasta tai toisen osapuolen toiveesta. Useimmiten narsistin tunteneet ovat varmaan jälkimmäisiä ja aika usein narsisti itse ajaa itsensä tilanteeseen, jossa välit on katkaistava. Kun narsisti ei saa jalansijaa yhteisössä, ymmärtää hän usein itsekin hankkia ympärilleen uuden yhteisön. Narsisti harvoin tyytyy olemassa olevaan tilanteeseen, ellei hänellä ole mahdollisuutta kasvattaa valtaansa. Pelistä tulee usein pakkomielle ja niinpä esimiesasemassakin toimiva narsisti ajautuu joskus muualle – etenkin ellei hän saa tukea vääristyneelle minäkuvalleen työyhteisöstä.
Haaste monelle ihmiselle on vielä tänäkin päivänä roolien ristiriitaisuus, vaikka varmasti tilanne on menossa parempaan. Toisen ihmisen hyväksyminen, suvaitsevaisuus ja avoimuus ovat usein vaikeita asioita, mutta juuri niiden negatiivisissa puolissa piilee narsistin aseet. Etenkin työhön suhtaudutaan monin eri tavoin, toisten mielestä siellä ollaan vain töissä, toisten mielestä se täytyy olla mielekästä ja antaa elämälle muutakin kuin rahan. En pidä kumpaakaan ongelmallisena, jos ihmiset tuntevat toisensa, heihin kohdistetuista odotuksista voidaan keskustella ja työyhteisössä voidaan käsitellä myös tunteita. Huomioitavaa on, että ”voidaan käsitellä” ei tarkoita samaa kuin ”on käsiteltävä”. Vähintään esimiehen on kyettävä luomaan suhteet alaisiinsa siten, että ongelmien ilmaantuessa ne edes tunnistetaan. Avoimuus ja solidaarisuus työpaikoilla ei paranna ketään narsismista, mutta se vie tällaiselta henkilöltä aseet työyhteisöä vastaan. On myös varottava luomasta työyhteisöstä “keinotodellisuutta”, paikkaa jossa pätisivät muka jotkut “bisneksen lait”. Ihminen on ihminen joka paikassa – sehän on juuri narsistisen persoonallisuushäiriön oire muuttua konemaiseksi suorittajaksi ja työntää inhimillinen puoli syrjään.
Lopuksi on muistettava, että narsismi ei ole mikään yleinen ilmiö. Sen diagnosoinnilla ei työyhteisö myöskään voita mitään. Yleensä vain häviää siinä syyttelyjen ja rikkirepimisen prosessissa, mikä diagnoosin yrityksestä seuraa. Jopa hajoaa täysin työolojen muuttuessa mahdottomaksi. Työyhteisössä ei pitäisi koskaan lähteä hakemaan syitä tai syyllisiä vaan lähteä miettimään aina keinoja parantamiseen. Kukapa meistä ei haluaisi olla töissä avoimessa, turvallisessa, toisia ihmisiä kunnioittavassa ja eettisessä yrityksessä? Jo ilman ongelmia, on tuollainen työyhteisö mielestäni erittäin tavoiteltava.
Lisää lukemista aiheesta:
Healing Eagle, Narsismista selviäminen, http://www.healingeagle.ne
Narsistien uhrien tuki ry., www.narsistienuhrientuki.i
Web-keskustelu, http://keskustelu.plaza.fi
Markku Vuori, 2005, www.ihminentavattavissa.ne
Julkaistu ensin http://www.opsec.fi/ 22.3.2010
Tämänkertaisessa kirjoituksessani en tule käyttämään juurikaan lähdemateriaalia, vaan tavoitteena on purkaa narsistisen ihmisen kuvaa omien käytännön kokemusten sekä linkkeinäkin esiteltyjen lukukokemusten kautta. Puhun alla olevassa kirjoitelmassa ”narsistista” viitaten sillä ihmiseen, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Teen sen kuitenkin vastoin tahtoani, sillä harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia, että ne voidaan yksipuolisesti diagnosoida ja kategorisoida johonkin lokeroon. Etenkin narsistin kohdalla pohjana – vallan mahdollistajana – toimii usein epäterve tai ongelmallinen yhteisö. En toki väitä, että sekään olisi syy. Tavoitteena tällä kirjoituksella on osoittaa, että syytä ei tarvitse edes tuntea ongelman ratkaisemiseksi.
Narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistamisessa suurin ongelma on se, että piirteet, joita narsistilla esiintyy, ovat ihan tavallisia, useimmissa ihmisissä esiintyviä piirteitä. Niiden kärjistyneisyys, voimakkuus ja pakonomaisuus erottavat terveen sairaasta. Lähdemateriaalissa puhuttiin oman edun tavoittelusta, itsekeskeisyydestä, muiden hyväksikäyttämisestä, omantunnon puuttumisesta, megalomaanisuudesta ja aitojen tunteiden puuttumisesta. Kaikilla meillä esiintyy näitä. Jokainen joutuu tämän päivän yhteiskunnassa ajamaan omia tai vähintään perheensä etuja, jokainen tarvitsee myös omaa rauhaa ja vapautta ja monella meistä on toiveita ja haaveita, joita jotkut voivat pitää jopa suuruudenhulluina.
Tietyissä tilanteissa jonkun ratkaisut voivat tuntua hyvin epäeettisiltä. Joku ei voi käsittää, miten joku toinen voi syödä tehotuotettua lihaa ja sulkea silmänsä siltä suurelta määrältä kärsimystä ja tuskaa, mitä on aiheutettu puolustuskyvyttömälle osapuolelle. Toisten mielestä tällainen henkilö ole tarpeeksi kunnianhimoinen tai itsekeskeinen, kun hänellä on aikaa ajatella niinkin vähäpätöistä asiaa kuin tuskan tuottamista eläimille. Ihmiset haluavat myös koko ajan halvempia ja parempia tuotteita nopeammin. Se tarkoittaa sitä, että köyhimmissä maissa on käytettävä lapsityövoimaa ja riistettävä paikallisia ihmisiä työsuhteissa. Maissa joissa ei ole kuultukaan ammattiliitosta ja joissa voidaan pakottaa aseella liukuhihnalle. Tämä kaikki vain siksi, että meillä voi ammattiliittoon kuuluva – omien työolojensa puolesta lakkoileva – henkilö ostaa uuden kivan paidan, vaikkei sitä välttämättä tarvitse. Ihmisoikeudetkin koskevat vain länsimaita – siis Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Tosin ei varmaan pitkään, kun katsoo esimerkiksi lakko-oikeuden rajoituskeskusteluita. Kaikki on siis maailmassamme hyvin suhteellista. Tämä kaiken suhteellistaminen ja etiikan rajojen aktiivinen häivyttäminen yhteiskunnassamme on eräs tekijä joka mahdollistaa tämänkaltaisten ilmiöiden, kuten narsistisen persoonallisuushäiriön, nousemisen ongelmaksi. Tällainen yhteiskunta alkaa jopa suosia tietynlaisia persoonallisuuden ja kehityksen häiriöitä, kuten on julkisessa keskustelussa usein todettu.
Narsisti on hyvä peittämään omat keinonsa, koska hän tietää niitä tarkkailtavan. Omien etujen ajaminen naamioidaan lapsen tai perheen etujen tavoitteluksi. Tunteita jäljitellään hyvin paljon, koska usein ainoa asia mihin narsisti voi vedota, ovat juuri tunteet. Ja kun niitä käytetään, niissä opitaan olemaan aito. Jopa niin pitkälle, että niihin saatetaan jopa uskoa itse. Omien kokemusteni mukaan, ongelmatilanteissa joutuu puntaroimaan juuri tunteita. Etenkin niiden oikeutusta, aitoutta ja arvottaa niitä keskenään. On käsittämättömän vaikeaa arvottaa ihmisten tunteita, vielä kun koko ajan on tunne, että näin ei saisi tehdä, ettei kukaan ole meistä toistaan tärkeämpi. Tässä piilee eräs hyvin tehokkaasti alistava työkalu narsistilla. Jos hyökkäät hänen tunteitaan ja elämänkatsomustaan vastaan, hän leimaa sinut narsistiksi. Terve ihminen kykenee myös tunnistamaan itsekeskeisyyden ja sen omalletunnolle aiheuttama taakka alleviivaa narsistin leiman uhrissa. Jos taas käytät hänen työkalujaan, olet pelissä mukana ja kun pelaat hänen säännöilläsi, et enää voi olla rehellinen muille. Sen jälkeen pelkäät vain omaa paljastumistasi.
Narsistit leimataan usein älykkäiksi, mutta sitä he eivät välttämättä ole. Että valtaa voi käyttää toiseen ihmiseen, on kyettävä vetoamaan johonkin tekijään ihmisessä. Täysin välinpitämätöntä ihmistä on vaikea saada kiinnostumaan. Olisi mielenkiintoista pohtia pidempään, missä määrin markkinointi ja arvoihin liittyvä mainonta sekä kulutuskäyttäytyminen luo pohjaa sille, että ihmisten on helpompi ”ostaa” arvoja ja mielikuvia itselleen, mutta en sitä tee tässä. Suurin osa narsistin vallasta yhteisöissä perustuu juuri tähän, että he saavat ihmiset pelaamaan heidän säännöillään. Pienikin rike – jonka siis terve ihminen tunnistaa rikkeeksi – sitoo hänet automaattisesti ihmiseen, joka hänet tekoon yllytti. Sen jälkeen sosiaalinen paine huolehtii lopusta. Terveen pitää narsistin joukoissa usein hänen oikeudentajunsa ja omatuntonsa syyllisyyden kautta. Harva narsisti on niin ovela, että kykenee pyörittämään koko maailmaa tahtonsa mukaan. Suuri osa vallankäytöstä on juuri tätä yhteiskunnassa osin hyväksyttyihin egoismin ja oman edun tavoittelun piirteisiin vetoamista muissa ihmisissä. Sosiaalinen paine yhteisössä huolehtii lopusta.
Mielikuvat, brändit ja ulkoisiin tekijöihin liittyvät vaatimukset ovat myös korostuneita yhteiskunnassamme. Harvoin työhön haetaan ihmistä, joka osaa kohdata toisen ihmisen luonnollisesti, toisena ihmisenä. Esimerkiksi asiakaspalvelutehtäviin haettaessa näkee usein melko suoriakin viittauksia, joista voi päätellä halutun iän, sukupuolen ja ulkonäön. Tätä määrittelyä näkee myös muiden kuin ulkonäköön liittyvien arvojen osalta, joita henkilön työssä pitäisi edustaa. Tämä vaikuttaa usein siihen, että ihmisten pärjätäkseen työelämässä on luotava työrooleja, mietittävä esiintymistään ja omaa ”brändiään”. Tässä kohtaa työnantaja kuokkii valmista peltoa jollekin tasapainottomalle ihmiselle kylvettäväksi. Narsisteilla on myös taipumus esittää itsensä yleensä näiden arvojen yläpuolella – jotenkin aidompana kuin muut. Vaikkakin asiat, joista hän uskoutuu, ovat usein täysiä satuja. Mutta näiden avulla luodaan lisää niitä pieniä salaisuuksia, joihin vedota.
On aivan luonnollista, että narsisti keskittyy itseään heikompiin ihmisiin. Siis sosiaalisesti heikompiin, vaikka mukana voi olla joskus ihan fyysisenkin uhan kautta aiheutettua pelkoa. Mitä monipuolisempi on keinovalikoima, sen parempi narsistille. Suurimmaksi osaksi kyseessä on narsistinkin kohdalla kuitenkin selviytymiskeino. Jos ihminen on fyysisesti ja henkisesti hyvässä kunnossa ja tasapainoinen, ei hän todennäköisesti tarvitse epäterveitä työkaluja pärjätäkseen. Itse liitän jotenkin narsismiin aina kyvyttömyyden tai riittämättömyyden tunteen pärjätä omana itsenään. Useinkaan kyseessä ei ole tiedostettu tunne, vaan taustalla voi olla hyvinkin varhainen traumatisoituminen. Tiedostamattomuudesta kertoo myös usein se, että narsisti ei välttämättä ole tunteeton siinä mielessä, etteivätkö tunteet ohjaisi käyttäytymistä. Vaikka tunteet olisivat näyteltyjä, voi ajan myötä käydä niin, että narsisti itse kokee ne oikeiksi. Samoin kuin käy hänen tarinoidensakin kanssa. Kun tarpeeksi kauan toistaa tiettyä asiaa, se muodostuu itselle totuudeksi ja integroituu osaksi kokemusmaailmaa. Tosin kokemuksen pinnallisuus ja epärealistisuudet tai ristiriitaisuudet voivat paljastaa sen epäaidoksi ulkopuoliselle – terapian myötä ehkä keksijälle itselleenkin. Tunteiden kokemisen myötä voi käydä samoin. Todellisuuden vääristyminen narsistin ja hänen lähipiirinsä osalta on eräs suurimpia haasteita. Mihin voi luottaa ja mikä on aitoa, ovat jatkuvasti pohdinnan alla.
Edellä mainituista syistä narsismista ei voi kukaan järkeillä itseään vapaaksi. Prosessi on hidas ja tuskallinen myös henkilölle itselleen ja oma yhteisö on yleensä juuri se, mikä narsistin pakottaa jatkamaan toimintaansa. Tietenkin suurin osa siitä on kuviteltua, mutta täytyy muistaa, että se on henkilölle itselleen totta. Paraneminen edellyttää totuuden hyväksymistä, vallasta luopumista ja aitoutta, joka siinä kohtaa on suurin uhka narsistiselle henkilölle itselleen. Joskus narsismiin saattaa liittyä myös tietynlaisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jolloin vallan tunteesta luopuminen on erittäin iso asia subjektiivisella tasolla. Paraneminen vaatii koko minäkuvan ja kokemuksen omasta itsestä hajottamista paloihin ja uudelleenrakentamista. Tämän päivän yhteiskunta ei vaatimuksineen ole siihen ollenkaan hyvä paikka. Ei etenkään työyhteisö, jossa työntekijöihin kohdistuu suuria odotuksia, on uhka töiden loppumisesta ja mahdollisesti henkilökohtaisen elämän toimeentulon ollessa kiinni siitä yhdestä työstä. Vielä jos aviopuolison tai vanhemman roolikin on näytelty, on paranemisprosessissa luvassa narsistille ”pelkkiä tappioita”.
Keinot työyhteisössä
Työyhteisöissä paras keino vaikuttaa tällaisessa tilanteessa on mielestäni työympäristö ja ilmapiiri. On helpompaa vaikuttaa terveisiin, tasapainoisiin yksilöihin kuin parantaa sairautta olematta psykoterapeutti. Parhaat aseet narsismia vastaan ovat juuri aito toisista ihmisistä välittäminen, vahva eettisyys ja oma avoimuus. Kun ihmiset kokevat olevansa turvallisessa ympäristössä, ei mahdollinen narsismi koskaan nouse välttämättä edes ongelmaksi. Tai jos nouseekin, se kääntyy usein itseään vastaan. Narsistisen henkilön elämässään tietoisesti kohdanneet ovat joko niitä, jotka tietävät paranemisprosessin vaikeuden tai sitten välit henkilöön on vaan joskus katkaistu – omasta tai toisen osapuolen toiveesta. Useimmiten narsistin tunteneet ovat varmaan jälkimmäisiä ja aika usein narsisti itse ajaa itsensä tilanteeseen, jossa välit on katkaistava. Kun narsisti ei saa jalansijaa yhteisössä, ymmärtää hän usein itsekin hankkia ympärilleen uuden yhteisön. Narsisti harvoin tyytyy olemassa olevaan tilanteeseen, ellei hänellä ole mahdollisuutta kasvattaa valtaansa. Pelistä tulee usein pakkomielle ja niinpä esimiesasemassakin toimiva narsisti ajautuu joskus muualle – etenkin ellei hän saa tukea vääristyneelle minäkuvalleen työyhteisöstä.
Haaste monelle ihmiselle on vielä tänäkin päivänä roolien ristiriitaisuus, vaikka varmasti tilanne on menossa parempaan. Toisen ihmisen hyväksyminen, suvaitsevaisuus ja avoimuus ovat usein vaikeita asioita, mutta juuri niiden negatiivisissa puolissa piilee narsistin aseet. Etenkin työhön suhtaudutaan monin eri tavoin, toisten mielestä siellä ollaan vain töissä, toisten mielestä se täytyy olla mielekästä ja antaa elämälle muutakin kuin rahan. En pidä kumpaakaan ongelmallisena, jos ihmiset tuntevat toisensa, heihin kohdistetuista odotuksista voidaan keskustella ja työyhteisössä voidaan käsitellä myös tunteita. Huomioitavaa on, että ”voidaan käsitellä” ei tarkoita samaa kuin ”on käsiteltävä”. Vähintään esimiehen on kyettävä luomaan suhteet alaisiinsa siten, että ongelmien ilmaantuessa ne edes tunnistetaan. Avoimuus ja solidaarisuus työpaikoilla ei paranna ketään narsismista, mutta se vie tällaiselta henkilöltä aseet työyhteisöä vastaan. On myös varottava luomasta työyhteisöstä “keinotodellisuutta”, paikkaa jossa pätisivät muka jotkut “bisneksen lait”. Ihminen on ihminen joka paikassa – sehän on juuri narsistisen persoonallisuushäiriön oire muuttua konemaiseksi suorittajaksi ja työntää inhimillinen puoli syrjään.
Lopuksi on muistettava, että narsismi ei ole mikään yleinen ilmiö. Sen diagnosoinnilla ei työyhteisö myöskään voita mitään. Yleensä vain häviää siinä syyttelyjen ja rikkirepimisen prosessissa, mikä diagnoosin yrityksestä seuraa. Jopa hajoaa täysin työolojen muuttuessa mahdottomaksi. Työyhteisössä ei pitäisi koskaan lähteä hakemaan syitä tai syyllisiä vaan lähteä miettimään aina keinoja parantamiseen. Kukapa meistä ei haluaisi olla töissä avoimessa, turvallisessa, toisia ihmisiä kunnioittavassa ja eettisessä yrityksessä? Jo ilman ongelmia, on tuollainen työyhteisö mielestäni erittäin tavoiteltava.
Lisää lukemista aiheesta:
Healing Eagle, Narsismista selviäminen, http://www.healingeagle.ne
Narsistien uhrien tuki ry., www.narsistienuhrientuki.i
Web-keskustelu, http://keskustelu.plaza.fi
Markku Vuori, 2005, www.ihminentavattavissa.ne
Julkaistu ensin http://www.opsec.fi/ 22.3.2010
Subscribe to:
Comments (Atom)