Luonnontuhoajat ry. - Liity jo tänään!

Ihminen on osa luontoa. Suhteemme on myös - ikävä kyllä - kaksisuuntainen. Luonto ei ainoastaan vaikuta ihmiseen, vaan myös ihminen luontoon. Toisaalta tämä suhde sisältää palautejärjestelmän, jota olen ajatellut hyödyntää luonnonsuoj... krhm... Anteeksi... tuhoamisessa.

Ensinnäkin irtisanoin tuulisähkösopimukseni. Vaihdoin toimittajaksi vanhanaikaisen yhtiön, jolla on sentäs vielä perinteisiä tuotantomuotoja. Hiiltä, polttoöljyä ja mitä näitä miehekkäitä energialähteitä on. Ydinvoima on vähän liian metroseksuaalia tähän hommaan, eikä se toimi tarpeeksi varmasti myöhemmin ilmenevästä syystä tarkoitukseeni. Sain myös juuri maksettua rahoitusyhtiölle uudehkon hybridiautoni, joten nyt se joutaa vaihtoon. Tilalle ajattelin jotain Volvon 242:sta tai jotain vanhaa Mersua. Toki talvella epävarmaa, mutta kun koneen alle lyö jo illalla puhaltimen ja lohkolämmittimen kytkee heti töistä tullessa aamua varten virtaan, niin "Kyllä lähtee!".

Hehkulamppuja ei meinaa saada mistään, mutta onneksi enemmän sähköä syövät laajaspektriset kasvatuslamput saa pienellä tuunauksella kattoon. Ja mitäs se, jos sattuu vahingossa ruskettumaan sisällä! Huonelämpötila vielä 28:aan, että pääsee kunnon tunnelmaan noin senkin puolesta. Jos joskus on liian kuuma, voi avata jääkaapin ja pakastimen hetkeksi ja mennä siihen eteen seisoskelemaan.

Pakastimia tarvitaan tietenkin kaksi, mutta onneksi paljon sähköä syövät mallit ovat vähän halvempia. Ja ainahan voi hakea mummolasta varastosta sen -82 sinne siirretyn hirmun. Tosin se saattaisi vaikuttaa kierrätykseltä, joten itse asiassa suunnittelin pudottavani sen joku yö sillalta jokeen samalla kun vien roskani - sinnehän roskani nykyään päätyvät. Kyllä Itämerikin ansaitsee roskalautan, miksi se olisi vain isojen merien oikeus? Mutta tosiaan kaksi pakastinta, koska ruokani on pääsääntöisesti hyvin pitkälle jalostettua ja koostuu pääosin lihasta. Perhepakkaukset, joita pääsääntöisesti myydään, ovat näin yksin asuvalle vähän hankalia koska vievät tilaa niin paljon. Ja tietysti se tulee kalliiksi, kun valmistat pakkasesta viiden kyljyksen paketin ja kolme päätyy kuitenkin roskiin. Voisihan ne tietysti syödä seuraavana päivänä, mutta minä en oikein pidä lämmitetyistä pihveistä - kuivuvat.

Kulttuurikulutukseni pysyy aika samanlaisena kuitenkin. Ajelen edelleen keikoille bändejä katselemaan - nyt tosin sillä Volvolla. Tai Mersulla. Ja takaisin taksilla. Yksin. Olisihan se kiva jakaa kyyti jonkun kanssa ja pitää hauskaa porukalla. Ja halvempaa. Kalliiksihan tämä kaikki tulee. Mutta periaatteista ei pidä luopua, eikä elämän pidä olla hauskaa. Tärkeämpää on elämän tarkoitus.

Nimittäin ajattelin tehdä palveluksen luonnolle. Mitä nopeammin saamme luonnon siihen tilaan, että se ei kykene kannattelemaan ihmistä enää maan päällä, sen parempi luonnolle. Ja meille. Ehkä otsikon yhdistykseni saa jäseniä ja onnistumme nautimaan maksimaalisella tavalla viimeiset vuodet. Ilman syyllisyyttä tai omantunnontuskia! Ja saatamme nopeasti asiat siihen tilaan, että luonto saa tehdä kunnon rebootin. Jäljelle jäävilläkin on sitten vähän jännittävämpää hetken - jos nyt ketään jää. Ei se montaa miljoonaa vuotta tarvitse, niin taas ollaan täällä. Eipä tarvitse Walking Deadeja ja muita surkeita sarjoja täyttämään sitä tylsyyttä, jota tänään joudutaan sietämään (Herrajumala! Sehän on jo ainakin toisella tuotantokaudella tai jotain...). Ja jos joku jääkin, niin ehkä sitten parin kymmenen tuhannen populaatiolla maailma tuntuu taas rajattomalta. Kaikki voittavat!

Tulevaisuus! Nyt! Heti! Mulle! Kaikki! ...Eikö toimi?!?! ... Toimii! Ei kai kukaan voi olla eri mieltä!

Perussuomalaisten diktatuuriharjoitukset - valta ennen vastuuta?

Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen pohtii tämän päivän Ilkassa, että onkohan äänestyksessä tasa-arvoisesta avioliittolaista kyse vain siitä, että testataan perussuomalaisten ryhmäkuria vaikeissa tilanteissa. Eli ovatko kansan valtuutuksen saamat edustajat valmiita luopumaan vastuusta äänestäjilleen jonkun toisen mielipiteen vuoksi.

Itselle eduskuntavaaleissa - niinkuin kaikissa vaaleissa - on kyse puolueiden lisäksi myös henkilöistä. Jos en täysin jonkin puolueen ohjelmaa allekirjoita, puolue voi silti saada ääneni, jos tiedän puolueen edustajan, joka on lähempänä omaa arvomaailmaani. Jos sitten edustaja kuitenkin äänestää vastoin niitä arvoja, jotka ymmärsin jakavamme, koen tulleeni petetyksi. Ja tavallaan tulenkin, koska minähän äänestin henkilöä! En puoluetta. Ja kerran menetettyä luottamusta on vaikea saada takaisin. Minkään muunkan puolueen, jos se osoittaa toimivansa samoin.

Koko ryhmäkurin käsite kuulostaa tavattoman epädemokraattiselta. Etenkin tällaisissa asioissa, joissa on kyse vain mielipiteestä. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei vaikuta kansantalouteen, Suomen ulkopoliittiseen asemaan, talouskehitykseen tai velkaantumiseen. Sillä ei ole mitään tekemistä valtion johtamisen kanssa. Kyse on mielipiteestä ja henkilökohtaisesta arvosta. Siis merkityksetön asia sinällään, kun ottaa huomioon, että mitä eduskunnan oikeasti pitäisi miettiä! Toki jollekin se voi olla kovakin pala. Mutta tasa-arvoinen avioliittolaki ei sinällään loukkaa kenenkään oikeuksia, omaisuutta tai terveyttä, joten ahdistuksessa kyse on subjektiivisesta kokemuksesta. Ja siihen on kuitenkin tänä päivänä jo hyvät lääkkeet ja Kelan korvaama terapia.

Äänestysprosentti... Niinpä... Taas yksi edustaja, joka pohtii avoimesti äänestäjiltään saamansa valtakirjan myymistä ryhmänä saavutettavan vallan vuoksi.

Vapaus olla onnellinen

Eräs tuttuni muistutti eilen minua yhdestä elämän tärkeimmistä asioista. Nimittäin siitä, että se on aina oma päätös, haluaako olla onnellinen vai ei. Kiitos Lassi.

Se kuulostaa niin yksinkertaiselta, että senhän on pakko olla täyttä höttöä? Mutta loppujen lopuksi elämä on juuri niin yksinkertaista. Meillä on vaan jokin sisäänrakennettu tarve yrittää rakentaa oma onnemme, vaikka sitä olisi tarjolla miten paljon tahansa. Jos saat kiitoksen, kehuja, tapaat uuden ihanan ihmisen, tai mitä tahansa muuta, siitä ei osaa nauttia, ellei se ole ansaittu. Ellei se ole pitkäjänteisen suunnittelun, yrittämisen, tahtomisen ja taistelun tulos. Järkeilyn, analysoinnin ja ponnistelujen kautta saavutettu.

Onni pitää tehdä tai ansaita. Muuten se on vaan sattumaa. Vaikka aika usein juuri niissä elämän lyhyissä "sattumissa" on usein ne suurimmat mahdollisuudet onneen. Jos sellainen kohdalle osuukin, niin hyvin harvoin me osaamme ottaa sen sellaisena, perehtyä siihen, nauttia siitä, tutkia sen arvoa meille. Me alistamme sen koko sille muulle elämän suunnitelmalle, jota rakennamme juuri sillä hetkellä. Pyrimme sovittamaan sen ja sen merkitykset jotenkin siihen, mitä olemme tähän asti oppineet. Palauttamaan sen kaiken yhteen pieneen lokeroon omassa päättelyssämme. Vaikka voi olla, että se onni on isompi kuin koko siihen astinen elämämme. Se ei ehkä edes voisi mahtua niihin lokeroihin, joita meillä on! Sen todellinen arvo voi olla jopa siinä, että se sellaisenaan muuttaisi koko elämämme ja näkemyksemme elämästä. Mutta emme ota sitä todesta tai tutki sen mahdollisuuksia, koska se on ansaitsematonta. Sattumaa.

Miten sen aina itsekin unohtaa? Että joka hetki voi valita, suunnittelenko enemmän vai nautinko siitä, mitä saan ja mitä jo on. Maailma on täynnä tarinoita epäonnistuneista suunnitelmista ja aikomuksista, jotka eivät koskaan täyttyneet. Mutta myös pilatuista mahdollisuuksista ja omasta sokeudesta sille, mitä ympärillä jo on. Toinen tulee työn ja tuskan kautta, toisesta voi nauttia joka hetki. Miksi sitä onkin joskus niin hölmö, että valitsee sen tuskaisemman tien, jolla on ihan yhtä huonot mahdollisuudet onnistua? Kun voisi valita sen, mikä tekee onnelliseksi juuri nyt.

Väärä suunta!

Alusta asti ihminen "menee eteenpäin" ja "rakentaa". Näin tietysti pitää jossain mielessä ollakin. Uusia taitoja ja tietoja karttuu, hankitaan elämänkokemusta. Ja tietyssä mielessä elämä näyttää etenevän eteenpäin, se näyttää rakentuvan kaikesta siitä, mitä matkalla oppii ja vastaan tulee. Joskus puhutaan myös ihmisen täydeksi tai kokonaiseksi tulemisesta. Ikäänkuin meistä aina puuttuisi lähtökohtaisesti jotain. Todella hienoa on sekin, jos siinä matkalla voi oikeasti rakentaa jotain. Vaikkapa talon perheen kanssa tai tuoda omaan yhteisöön jotain kaikkia hyödyttävää. Jotain, josta ihminen muistetaan.

Mutta minusta tuntuu nyt, että tietyssä mielessä oman identiteetin ja minän rakentaminen vie hakoteille. Omaa sieluaan ja sisintään ei rakennella tai puuhastella. Se ei ole leikkaa-liimaa -peli, jota voi muokkailla mielensä mukaan. Ennenpitkää ne asiat, joita siellä omassa sisimmässä on, tulevat aina pintaan - joko ongelmina tai positiivisena voimavarana. Mutta jos ne pyrkii rakentamaan peittoon, korvaamaan tai muokkaamaan väkisin, niin siitä seuraa väistämättä ongelmia. Ennemmin tai myöhemmin.

Oman sisimpänsä löytäminen, oman päämäärän ja tahdon kirkastuminen on itse asiassa purkamista. Asioita voi ja saa kokeilla, katsoa maailmaa eri näkökulmista ja oppia. Mutta ei pitäisi koskaan unohtaa, että me olemme kokonaisia. Jotain voimme joskus itsestämme menettää, mutta tavallaan se pala on silti aina olemassa. Ja se on saatavissa takaisin.

Sen oman sisimpänsä ympäriltä sen turhan rakennelman purkaminen on kai se mitä elämässä pitäisi tehdä. Nähdä kirkkaasti itsensä, tuntea itsensä ja lopettaa oman itsensä täyttäminen ulkoa. Me olemme jo sitä, mitä me tulemme aina olemaan. Sen hyväksyminen ja kunnioittaminen, muuttaa myös ne hankalat asiat voimavaraksi. Tai ainakin auttaa meitä pysymään tasapainossa itsemme kanssa. Ja kun siihen pystyy, on usein tasapainossa kaiken muunkin kanssa. Mikään ei enää muistuta meitä ulkopuolelta siitä, mikä itsessämme on vielä löytymättä.

Ei eteen ja lisää, vaan sisään ja vähemmän.

Mitä haluan seuraavaksi oppia?

Päätavoite on löytää tasapaino. Tällä hetkellä tunnen, että ristiriita koetun tunteen ja analysoinnin kautta saavutetun järkeilyn välillä aiheuttaa ongelmia. Minä käytän aikaani liian paljon järjettömänkin järkeilyyn.

Minusta tuntuu, että selviytymisstrategiani on ollut vasemman aivopuoliskoni varassa. Kaikki on pitänyt kyetä laskemaan ja ennakoimaan. Etenkin silloin, kun on ollut vaan yksinkertaisesti liian väsynyt ja uupunut, olen pitäytynyt siinä, minkä parhaiten osaan. Ennakoinnissa, laskelmoinnissa ja analysoinnissa. Niin pitkälle, että jopa osa omasta identiteetistä, omista tarpeista, haluista ja tavoitteista, on tullut laskettua ja analysoitua. Eivätkä ne siten ole välttämättä missään kosketuksissa oman itseni kanssa. Usein niissä ei ole juurikaan minua, vain jostain ulkoa tuotua logiikkaa, jota ei väsyneenä ole kyennyt arvioimaan. Ja kun taas kaikki on hyvin, ei ole ollut tarvetta miettiä.

Olen pyrkinyt säilyttämään yhteyden myös itseeni. Tietoisesti. Ja onnistunutkin siinä jotenkin. Ongelmana on se, että se yhteys tuntuu enimmäkseen eristetyltä ja erilliseltä. En tavoita sitä jokapäiväisessä elämässä. Tiettyjen ihmisten kanssa, tietynlaisissa olosuhteissa ja sille varatulla ajalla saavutan sen, mitä tiedän olevani. Mutta arkeen en osaa sitä aina tuoda.  Toisaalta sitten taas: Joskus saavutan paljonkin asioita siellä arjessa. Mutta niistäkään ei saa voimaa eikä oikein osaa nauttia, kun ei ole koskaan varma, mikä on minua. ”Voitin, mutta olinko se minä vai selviytymisstrategiani?”

Epävarmuus ja epätietoisuus siitä, että en tiedä mitkä toiveeni, haluni tai unelmani on oikeasti minun ja minkä olen järkeillyt – se on kaikkein pahinta. Ja se kaikki aiheuttaa hirveän määrän turhautumista, eksymistä, turhautumista, harhailua ja turhautumista. Tavallaan tiedän, mutta en aina kosketa sitä. Joskus yllätän itseni arvostelemassa ja arvottamassa maailmaa ja muita ihmisiä jonkin opitun ajatusmallin tai ihanteen kautta. Ja kesken ajatuksen herään siihen, että en oikeasti ajattele niin. En oikeasti pidä sitä hyvänä tai oikeana. Ja asia jonka juuri sillä hetkellä olin tuomitsemassa, onkin yllättäen minulle joko täysin merkityksetön tai päinvastainen merkitykseltään. Niin, entä sitten kun näen jotain hyvää, voinko vaan olla siihen tyytyväinen, vai heräänkö kohta siihen, ettei se olekaan sitä?

Niin, en oikeastaan hae tasapainoa. Taisin sanoa ”tasapaino” siksi, että pelkään päästää kokonaan irti tuosta järkeilystä ja logiikasta. Tarkoitin tasapainolla jotain hyvää suhdetta, jossa minulla olisi vapaus järkeillä, mutta jossa tietäisin, mitä olen. Enkä ole varma, onko se mahdollista? Itse asiassa haen jonkinlaista itseni puhdistamista siitä, mikä ei ole aitoa. Enkä oikeastaan edes välitä siitä, vaikka joutuisin elämään sen järkeilynkin kanssa. Mikäs siinä, jos sen tunnistaa ja tunnustaa. Pahinta ovat ne umpikujat, joissa ei osaa päästää irti. Joissa kiinnittyminen (kiintyminen?) ja tarrautuminen sitoo minut johonkin, jota en oikeasti edes tarvitse, mutta jonka tavoitteluun tuhlaan voimani. Jossa opitun, ehdollistetun, minän tarpeet menevät todellisen itseni edelle. Se aiheuttaa negatiivisia tunteita ja pakonomaista tarvetta yrittää muuttaa ulkoisia asioita. Riippuvuuden kaltaista pakkoa. Sen sijaan, että voisin vain hyväksyä sen, mitä on ulkopuolella ja muuttaa sitä mitä voin. Itseäni ja asennoitumistani.  

Olen oppinut elämässäni paljon, mutta tämä poisoppiminen tuntuu olevan vaikeinta. 

Voihan vapaamuurari!

Nimilistoja, logoja, epämääräisiä ohjelmia, outoja perinteitä ja paljon tuntematonta. Ehkä eniten juuri tuota viimeistä. Kuka kuuluu mihinkin ja mitähän ihmettä ne siellä oikein tekevät? Ja koskeeko se minua? Tämä kai on se kohun ydin. Onko jossain yhteisö, jonka olemassaolosta en tiedä ja se tekee jotain, mikä vaikuttaa minuun? Ja koska en tiedä sen olemassaolosta, en ehkä voi vaikuttaa sen tekemisiin?

Eniten minua pelottavat ne ihmiset, jotka ei kuulu yhtään mihinkään. Onneksi ihmisillä on lähes aina harrastuksia tai muita asioita, jotka tuottavat yhteenkuuluvuuden tunteita. Olivat ne sitten aatteellisia, harrastuksia, työn ympärillä tai vaikka vaan yhteistä tekemistä naapuruston kesken. Yksi asia, mikä on nostettu taas esiin, on tällaisten ryhmien vaikutus päätöksentekoon. Rikoksen tunnusmerkkien täyttyminen on aina toki eri asia, mutta yhtä lailla niitä "hyvä-veli/sisko" -päätöksiä syntyy yhtiöiden hallituksissa, virkamiesten työryhmissä, pubien tiskillä, sosiaalisessa mediassa, kirjallisuuspiireissä, sulkapallotreeneissä ja joogamatolla ennen harjoituksen alkua. Osa näistä ryhmistä on jopa lakisääteisiä, osa ei. Osa virallisia, osa täysin epävirallisia, osa lähes abstrakteja, eivätkä ryhmän jäsenetkään ehkä miellä kuuluvansa sellaiseen. Sosiologeilla on monta tarinaa erilaisten sisäryhmien vaikutuksesta ihmisten päätöksentekoon, vaikka ryhmä olisi niinkin löysä ja määrittelemätön kuin kansalaisuus, ammatti tai poliittinen kanta. Ja ihmisen yhteenliittymisen tarpeen toteuttamisen kieltäminen on aika sama kuin kieltäisi hengittämisen.

Onko tässä kohussa loppujen lopuksi kyse vaan siitä, että nyt yhteen ryhmään on helppo kohdistaa kaikki tuntemattoman pelko? Ja unohtaa se fakta, että tässä ei ole edes promillea kaikista niistä yhteisöistä, ryhmistä ja kytköksistä, jotka voivat JOSKUS vaikuttaa JONKUN minua koskevaan päätöksentekoon JOSSAIN? Eikä kaikkia niitä ryhmiä voi edes luetteloida. Ja osa niistä on oikeasti tavoitteiltaan ja tarkoituksiltaan vielä kyseenalaisempia. Tuottaako joku epämääräinen ja puutteellinen nimilista jostain pienestä organisaatiosta vaan meille niin ihanan hallinnan tunteen, että tästä on siksi kiva puhua? Ikäänkuin me tämän julkitulon jälkeen nyt muka hallitsisimme omaa elämäämme ja sitä koskevaa päätöksentekoa paremmin kuin eilen?

Kannattaa muistaa, että se on vain tunne. Ja keskittyä ehkä enemmän muiden tekemisten sijaan siihen, mitä itse haluaa edustaa, viedä eteenpäin ja tehdä. Ja liittyä vapaasti, kun siltä tuntuu. Samalla ehkä tarjoaa vaihtoehdon sille, mitä itse ei niin hyvänä pidä. Hyökkäämättä tai tuomitsematta.

Minun elämäni - vai jonkun muun?

Ajatusketju lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun pohdin muutaman ystäväni kanssa sitä, miksi ihmiset tuntuvat ajattelevan nykyään niin vähän itse ja ottavan lähestulkoon kaiken vähänkään luotettavan tuntuiselta taholta tulleen viestin totena. Ja jopa niin pitkälle, että viestin edustama arvomaailmakin koetaan heti omaksi. Syitähän on varmasti tosi paljon lähtien informaation määrän kasvusta alkaen. Mutta miksi juuri tänä aikana, jolloin lähes kaikilla on kaikki tieto käsissään, ei enää kyseenalaisteta ja ajatella itse!

Puhumme paljon myös individualismista. Yksilöllisyyttä korostavasta kulttuurista. Mutta mielestäni on kieroa, että tässä kulttuurissa voi olla yksilö vain annettujen mallien ja normien sisällä. Viestinvaihto ja uutisointi pelkistävät asioista vain pari "olennaista kohtaa" joista on syytä keskustella. Yleensä kyseessä on vastakkainasettelu ja argumentointikin on tehty puolestasi jo niin pitkälle, että valinta oman viiteryhmän, kansalaisuuden, sosiaaliluokan ja koulutustason perusteella on helppoa kuin peruskoulun monivalintatehtävät. Ja siitä sitten valitsemaan: Oletko pakkoruotsin kannalla tai vastaan, pitääkö puolustusministerin olla käynyt jokin poikaleiri vai ei ja saako Abu-Hanna arvostella suomalaisia, vaikka yhteiskunta on maksanut hänen koulutuksensa? Viininvalmistusta ei olisi ehditty jalostaa siihen mitä se nyt on, jos mielipiteenvaihto ja keskustelun taso olisi ollut aina tätä luokkaa. 

Onko se sitä, että hirvittävän moni on tänä päivänä kiireinen? Vaihtoehdot pitää jonkun miettiä valmiiksi meille, ettemme tuhlaisi aikaa? Kiire on tietysti sellainen asia, jota pitää jo ihmisarvonsa säilyttämiseksi korostaa näin työorientoituneessa kulttuurissa kuin Suomessa. En kai minä olisi suomalainenkaan ellen kantaisi sotien jälleenrakennuksen traumaa ja kiirehtisi vieläkin jonnekin, jonkin paremman puolesta, jollekulle muulle? Ja yrittäisi. Ja uhrautuisi. Ja muistaisi toistaa näitä asioita muille. Ja kun saan vapaata, nekin ovat nättejä suoritepaketteja, jotka on kääritty kivaan, yleisesti hyväksyttyyn tapaan rentoutua. Kylpylät, mökit, laskettelulomat, aurinkorannat ja niin edelleen. Ja maksavat niin paljon, että takuulla tiedät mitä 4-henkisen perheen isänä harrastat seuraavan kuukauden. Sitä kiirettä. 

Mutta mitä joku muu siitäkin ajattelisi, jos sanoisin, etten ollutkaan kylpylälomalla tai laskettelemassa? Vaan että makasin kaksi päivää sängyssä katsellen kun auringonvalo siirtyy seinältä toiselle ja vaihtui yön tähtiin ja taas aamulla valoon. Ja että aina neljännestunnin välein ikkunan edessä oleva verho heiluu hiukan ilmavirrassa, kun alla oleva lämpöpatteri napsahtaa päälle. Poski pehmeää tyynyä vasten, tyhjyydessä ja täydellisen rauhassa. Hymyillen. Itsekseni, itselleni ja kaikelle. Ja olin aivan täydellisen kokonainen ilman ainuttakaan suoritetta tai täytettyä odotusta! Hitsit millainen määrä perusteluja pitäisi olla maanantaiksi mietittynä työpaikan kahvilaan, että voisi oikeuttaa itselleen jotain tuollaista! 

Ja silti se vaan on se ainut tapa olla oma itsensä. Yhteydessä itseen. Se onnistuu vain antamalla aikaa itselle. Ilman, että koko ajan miettii seuraavaa tekemistä tai sitä, mitä joku muu minulta odottaisi tai mitä minun tulisi tehdä tai ajatella. Aluksihan se on epämukavaa ja tuntuu ikävältä. Sitä turhautuu, syyllistyy, masentuu, tulee mieleen kaikkea kamalaa mitä ei ole ehtinyt käsitellä ja niin edelleen. Sen ihanuutta ei osaa edes kuvitella, koska todennäköisesti sitä ei ole tehnyt niin pitkään aikaan, ettei itseään enää tunne. Ja sitten se pahin: Mitä minä oikeasti nyt sitten haluan ja onko minulla lupa edes olla oma itseni? Voinko minä oikeasti elää elämääni, vaan pitäisikö kuitenkin täyttää näitä kunnon suomalaisen äidin, isän, työntekijän ja minkä lie odotuksia? Ja kun se on niin helppoakin. Ei tarvitsisi miettiä taivasta ja helvettiä, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää ja kaikkea niin suurta! Kun vaan täytän niitä odotuksia, ei tarvitse tuntea niitä vaikeita ja ristiriitaisia tunteita.

Täytän odotuksia, mutta en täyty. 

Vaikeita tunteita, mutta niistähän me saamme intohimomme ja voimamme?

Tuo vaihe menee onneksi ohi. Se on se oire siitä, kun alat irrottaa itsestäsi sielua, joka ei sinulle kuulu. Annat pois palaa itsestäsi, joka on ehkä jo juurtunut syväänkin. Eikä se ole helppoa. Moni tekee sitä koko lopun elämänsä, monen elämän se jopa päättää. Mutta olen huomannut, että lyhytkin onnistuminen, yhteys itseen ja se täyttymys... Se on juuri se, mitä tässä elämässä onkin tarkoitus oppia. 

Sieluni lähtee täältä mukaani, mutta ei ainutkaan ansaitsemani kolikko tai saamani kunniakirja.