Voihan vapaamuurari!

Nimilistoja, logoja, epämääräisiä ohjelmia, outoja perinteitä ja paljon tuntematonta. Ehkä eniten juuri tuota viimeistä. Kuka kuuluu mihinkin ja mitähän ihmettä ne siellä oikein tekevät? Ja koskeeko se minua? Tämä kai on se kohun ydin. Onko jossain yhteisö, jonka olemassaolosta en tiedä ja se tekee jotain, mikä vaikuttaa minuun? Ja koska en tiedä sen olemassaolosta, en ehkä voi vaikuttaa sen tekemisiin?

Eniten minua pelottavat ne ihmiset, jotka ei kuulu yhtään mihinkään. Onneksi ihmisillä on lähes aina harrastuksia tai muita asioita, jotka tuottavat yhteenkuuluvuuden tunteita. Olivat ne sitten aatteellisia, harrastuksia, työn ympärillä tai vaikka vaan yhteistä tekemistä naapuruston kesken. Yksi asia, mikä on nostettu taas esiin, on tällaisten ryhmien vaikutus päätöksentekoon. Rikoksen tunnusmerkkien täyttyminen on aina toki eri asia, mutta yhtä lailla niitä "hyvä-veli/sisko" -päätöksiä syntyy yhtiöiden hallituksissa, virkamiesten työryhmissä, pubien tiskillä, sosiaalisessa mediassa, kirjallisuuspiireissä, sulkapallotreeneissä ja joogamatolla ennen harjoituksen alkua. Osa näistä ryhmistä on jopa lakisääteisiä, osa ei. Osa virallisia, osa täysin epävirallisia, osa lähes abstrakteja, eivätkä ryhmän jäsenetkään ehkä miellä kuuluvansa sellaiseen. Sosiologeilla on monta tarinaa erilaisten sisäryhmien vaikutuksesta ihmisten päätöksentekoon, vaikka ryhmä olisi niinkin löysä ja määrittelemätön kuin kansalaisuus, ammatti tai poliittinen kanta. Ja ihmisen yhteenliittymisen tarpeen toteuttamisen kieltäminen on aika sama kuin kieltäisi hengittämisen.

Onko tässä kohussa loppujen lopuksi kyse vaan siitä, että nyt yhteen ryhmään on helppo kohdistaa kaikki tuntemattoman pelko? Ja unohtaa se fakta, että tässä ei ole edes promillea kaikista niistä yhteisöistä, ryhmistä ja kytköksistä, jotka voivat JOSKUS vaikuttaa JONKUN minua koskevaan päätöksentekoon JOSSAIN? Eikä kaikkia niitä ryhmiä voi edes luetteloida. Ja osa niistä on oikeasti tavoitteiltaan ja tarkoituksiltaan vielä kyseenalaisempia. Tuottaako joku epämääräinen ja puutteellinen nimilista jostain pienestä organisaatiosta vaan meille niin ihanan hallinnan tunteen, että tästä on siksi kiva puhua? Ikäänkuin me tämän julkitulon jälkeen nyt muka hallitsisimme omaa elämäämme ja sitä koskevaa päätöksentekoa paremmin kuin eilen?

Kannattaa muistaa, että se on vain tunne. Ja keskittyä ehkä enemmän muiden tekemisten sijaan siihen, mitä itse haluaa edustaa, viedä eteenpäin ja tehdä. Ja liittyä vapaasti, kun siltä tuntuu. Samalla ehkä tarjoaa vaihtoehdon sille, mitä itse ei niin hyvänä pidä. Hyökkäämättä tai tuomitsematta.

Minun elämäni - vai jonkun muun?

Ajatusketju lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun pohdin muutaman ystäväni kanssa sitä, miksi ihmiset tuntuvat ajattelevan nykyään niin vähän itse ja ottavan lähestulkoon kaiken vähänkään luotettavan tuntuiselta taholta tulleen viestin totena. Ja jopa niin pitkälle, että viestin edustama arvomaailmakin koetaan heti omaksi. Syitähän on varmasti tosi paljon lähtien informaation määrän kasvusta alkaen. Mutta miksi juuri tänä aikana, jolloin lähes kaikilla on kaikki tieto käsissään, ei enää kyseenalaisteta ja ajatella itse!

Puhumme paljon myös individualismista. Yksilöllisyyttä korostavasta kulttuurista. Mutta mielestäni on kieroa, että tässä kulttuurissa voi olla yksilö vain annettujen mallien ja normien sisällä. Viestinvaihto ja uutisointi pelkistävät asioista vain pari "olennaista kohtaa" joista on syytä keskustella. Yleensä kyseessä on vastakkainasettelu ja argumentointikin on tehty puolestasi jo niin pitkälle, että valinta oman viiteryhmän, kansalaisuuden, sosiaaliluokan ja koulutustason perusteella on helppoa kuin peruskoulun monivalintatehtävät. Ja siitä sitten valitsemaan: Oletko pakkoruotsin kannalla tai vastaan, pitääkö puolustusministerin olla käynyt jokin poikaleiri vai ei ja saako Abu-Hanna arvostella suomalaisia, vaikka yhteiskunta on maksanut hänen koulutuksensa? Viininvalmistusta ei olisi ehditty jalostaa siihen mitä se nyt on, jos mielipiteenvaihto ja keskustelun taso olisi ollut aina tätä luokkaa. 

Onko se sitä, että hirvittävän moni on tänä päivänä kiireinen? Vaihtoehdot pitää jonkun miettiä valmiiksi meille, ettemme tuhlaisi aikaa? Kiire on tietysti sellainen asia, jota pitää jo ihmisarvonsa säilyttämiseksi korostaa näin työorientoituneessa kulttuurissa kuin Suomessa. En kai minä olisi suomalainenkaan ellen kantaisi sotien jälleenrakennuksen traumaa ja kiirehtisi vieläkin jonnekin, jonkin paremman puolesta, jollekulle muulle? Ja yrittäisi. Ja uhrautuisi. Ja muistaisi toistaa näitä asioita muille. Ja kun saan vapaata, nekin ovat nättejä suoritepaketteja, jotka on kääritty kivaan, yleisesti hyväksyttyyn tapaan rentoutua. Kylpylät, mökit, laskettelulomat, aurinkorannat ja niin edelleen. Ja maksavat niin paljon, että takuulla tiedät mitä 4-henkisen perheen isänä harrastat seuraavan kuukauden. Sitä kiirettä. 

Mutta mitä joku muu siitäkin ajattelisi, jos sanoisin, etten ollutkaan kylpylälomalla tai laskettelemassa? Vaan että makasin kaksi päivää sängyssä katsellen kun auringonvalo siirtyy seinältä toiselle ja vaihtui yön tähtiin ja taas aamulla valoon. Ja että aina neljännestunnin välein ikkunan edessä oleva verho heiluu hiukan ilmavirrassa, kun alla oleva lämpöpatteri napsahtaa päälle. Poski pehmeää tyynyä vasten, tyhjyydessä ja täydellisen rauhassa. Hymyillen. Itsekseni, itselleni ja kaikelle. Ja olin aivan täydellisen kokonainen ilman ainuttakaan suoritetta tai täytettyä odotusta! Hitsit millainen määrä perusteluja pitäisi olla maanantaiksi mietittynä työpaikan kahvilaan, että voisi oikeuttaa itselleen jotain tuollaista! 

Ja silti se vaan on se ainut tapa olla oma itsensä. Yhteydessä itseen. Se onnistuu vain antamalla aikaa itselle. Ilman, että koko ajan miettii seuraavaa tekemistä tai sitä, mitä joku muu minulta odottaisi tai mitä minun tulisi tehdä tai ajatella. Aluksihan se on epämukavaa ja tuntuu ikävältä. Sitä turhautuu, syyllistyy, masentuu, tulee mieleen kaikkea kamalaa mitä ei ole ehtinyt käsitellä ja niin edelleen. Sen ihanuutta ei osaa edes kuvitella, koska todennäköisesti sitä ei ole tehnyt niin pitkään aikaan, ettei itseään enää tunne. Ja sitten se pahin: Mitä minä oikeasti nyt sitten haluan ja onko minulla lupa edes olla oma itseni? Voinko minä oikeasti elää elämääni, vaan pitäisikö kuitenkin täyttää näitä kunnon suomalaisen äidin, isän, työntekijän ja minkä lie odotuksia? Ja kun se on niin helppoakin. Ei tarvitsisi miettiä taivasta ja helvettiä, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää ja kaikkea niin suurta! Kun vaan täytän niitä odotuksia, ei tarvitse tuntea niitä vaikeita ja ristiriitaisia tunteita.

Täytän odotuksia, mutta en täyty. 

Vaikeita tunteita, mutta niistähän me saamme intohimomme ja voimamme?

Tuo vaihe menee onneksi ohi. Se on se oire siitä, kun alat irrottaa itsestäsi sielua, joka ei sinulle kuulu. Annat pois palaa itsestäsi, joka on ehkä jo juurtunut syväänkin. Eikä se ole helppoa. Moni tekee sitä koko lopun elämänsä, monen elämän se jopa päättää. Mutta olen huomannut, että lyhytkin onnistuminen, yhteys itseen ja se täyttymys... Se on juuri se, mitä tässä elämässä onkin tarkoitus oppia. 

Sieluni lähtee täältä mukaani, mutta ei ainutkaan ansaitsemani kolikko tai saamani kunniakirja.