Kasvamisen häpeä - Shame of growing up

(...in english below...)

Tämän päivän lääketiedeyhteiskunta tekee pahimmillaan kasvamisesta ja aikuistumisestakin poikkeavaa. Pakonomainen medikalisaatio ja kaiken diagnosointi vaikuttaa siihen, miten katsomme tavanomaisia tapahtumia. Puhun tässä lähinnä muutamista nuoruusiän aikuistumiseen liittyvistä häiriöistä, kuten syrjäytyminen, itsensä viiltely ja muu fyysinen ja henkinen itsensä vahingoittaminen.

Mielestäni tällaisissa ilmiöissä on kysymys eräänlaisesta kasvamisen välivaiheesta. Tilasta, jossa mielemme jäsentyy uudelleen ja rakentaa itseään. Tilanne itsessään ei ole mitään, minkä parantaminen olisi edes mahdollista. Tilanne korjaantuu, kun mielen rakenteet ovat valmiit ja olemme henkisesti saavuttaneet tason, jossa voimme alkaa uuden elämän. Jos keskitymme parantamaan tuota ”sairautta” ja puutumme asiaan häiriönä, keskitymme vain siihen hetkeen. Ilman että katsoisimme tulevaisuuteen. Samalla teemme siitä myös häpeällistä ja salattavaa, mikä vain vahvistaa eristäytymisen tarvetta ja tarvetta nopeaan lopputulokseen – usein jopa seurauksista välittämättä.

Ikävintä on se, että kun vaihe on ohitettu, emme voi olla yhteisössämme edes ylpeitä siitä. Vielä vuosia jälkeenpäinkin on salattava se, että kasvumme ja kehityksemme oli rajumpaa ja voimakkaampaa kuin normaalisti. Näin henkiset arvet jäävät vaikka fyysiset paranisivat. Sen sijaan, että voisimme olla puhtaasti ylpeitä itsestämme ja olla onnellisia uuden elämän saamisesta.  

---

In today’s society maturing and growing up can be a real problem. With too much diagnosing and medicalization we make normal things shameful and wrong. For example normal steps of becoming adult, can be diagnosed as diseases or disturbances in growth – even though they are very normal steps in becoming a perfectly normal citizen.

I was thinking for example phenomena like scarification, social exclusion and other ways hurting oneself physically and mentally. Today we talk about disturbances, deviations and mental diseases. This puts our focus to very moment we live in and bars our vision to see where we are going. In my opinion situation like this is only a halfway. Our mental and spiritual side is maturing and restructuring itself.  Change will not come easy to all. But the focus should be in future, in a new and whole individual, not in a blackness and mess of a current situation.

When we get over that phase, we really can’t be happy about it. In today’s society we will carry the shame with us – for we had a mental disease, disturbance which is something exceptional. Instead we should be able to be happy that we’ve won ourselves, grown up and ready to a new life.