Päätavoite on löytää tasapaino. Tällä hetkellä
tunnen, että ristiriita koetun tunteen ja analysoinnin kautta saavutetun järkeilyn
välillä aiheuttaa ongelmia. Minä käytän aikaani liian paljon järjettömänkin
järkeilyyn.
Minusta tuntuu, että selviytymisstrategiani on
ollut vasemman aivopuoliskoni varassa. Kaikki on pitänyt kyetä laskemaan ja ennakoimaan.
Etenkin silloin, kun on ollut vaan yksinkertaisesti liian väsynyt ja uupunut,
olen pitäytynyt siinä, minkä parhaiten osaan. Ennakoinnissa, laskelmoinnissa ja
analysoinnissa. Niin pitkälle, että jopa osa omasta identiteetistä, omista
tarpeista, haluista ja tavoitteista, on tullut laskettua ja analysoitua.
Eivätkä ne siten ole välttämättä missään kosketuksissa oman itseni kanssa.
Usein niissä ei ole juurikaan minua, vain jostain ulkoa tuotua logiikkaa, jota
ei väsyneenä ole kyennyt arvioimaan. Ja kun taas kaikki on hyvin, ei ole ollut
tarvetta miettiä.
Olen pyrkinyt säilyttämään yhteyden myös
itseeni. Tietoisesti. Ja onnistunutkin siinä jotenkin. Ongelmana on se, että se
yhteys tuntuu enimmäkseen eristetyltä ja erilliseltä. En tavoita sitä jokapäiväisessä
elämässä. Tiettyjen ihmisten kanssa, tietynlaisissa olosuhteissa ja sille
varatulla ajalla saavutan sen, mitä tiedän olevani. Mutta arkeen en osaa sitä aina
tuoda. Toisaalta sitten taas: Joskus
saavutan paljonkin asioita siellä arjessa. Mutta niistäkään ei saa voimaa eikä
oikein osaa nauttia, kun ei ole koskaan varma, mikä on minua. ”Voitin, mutta
olinko se minä vai selviytymisstrategiani?”
Epävarmuus ja epätietoisuus siitä, että en
tiedä mitkä toiveeni, haluni tai unelmani on oikeasti minun ja minkä olen
järkeillyt – se on kaikkein pahinta. Ja se kaikki aiheuttaa hirveän määrän
turhautumista, eksymistä, turhautumista, harhailua ja turhautumista. Tavallaan
tiedän, mutta en aina kosketa sitä. Joskus yllätän itseni arvostelemassa ja
arvottamassa maailmaa ja muita ihmisiä jonkin opitun ajatusmallin tai ihanteen
kautta. Ja kesken ajatuksen herään siihen, että en oikeasti ajattele niin. En
oikeasti pidä sitä hyvänä tai oikeana. Ja asia jonka juuri sillä hetkellä olin
tuomitsemassa, onkin yllättäen minulle joko täysin merkityksetön tai päinvastainen merkitykseltään.
Niin, entä sitten kun näen jotain hyvää, voinko vaan olla siihen tyytyväinen,
vai heräänkö kohta siihen, ettei se olekaan sitä?
Niin, en oikeastaan hae tasapainoa. Taisin
sanoa ”tasapaino” siksi, että pelkään päästää kokonaan irti tuosta järkeilystä
ja logiikasta. Tarkoitin tasapainolla jotain hyvää suhdetta, jossa minulla
olisi vapaus järkeillä, mutta jossa tietäisin, mitä olen. Enkä ole varma, onko
se mahdollista? Itse asiassa haen jonkinlaista itseni puhdistamista siitä, mikä
ei ole aitoa. Enkä oikeastaan edes välitä siitä, vaikka joutuisin elämään sen
järkeilynkin kanssa. Mikäs siinä, jos sen tunnistaa ja tunnustaa. Pahinta ovat
ne umpikujat, joissa ei osaa päästää irti. Joissa kiinnittyminen (kiintyminen?) ja
tarrautuminen sitoo minut johonkin, jota en oikeasti edes tarvitse, mutta jonka
tavoitteluun tuhlaan voimani. Jossa opitun, ehdollistetun, minän tarpeet menevät
todellisen itseni edelle. Se aiheuttaa negatiivisia tunteita ja pakonomaista
tarvetta yrittää muuttaa ulkoisia asioita. Riippuvuuden kaltaista pakkoa. Sen
sijaan, että voisin vain hyväksyä sen, mitä on ulkopuolella ja muuttaa sitä mitä voin. Itseäni
ja asennoitumistani.
